Neitonen hymyili. Oli ihmeellistä, tuumi varakreivi, että hän sillä tavoin hymyili. Jottei tarpeettomasti häntä säikähdyttäisi, vältti neitonen hänen kysymyksensä lausumalla: »Olen kuullut hänen toimistaan.»
Corbal nyökkäsi. »Te menettelette ehkä viisaasti. Tulkaa siis, niin saatte, mitä tarvitsette.»
Hän itse saattoi vieraansa yläkerran huoneeseen, etsi hänelle tarpeelliset liinavaatteet ja jätti hänet mennäkseen ilmoittamaan kotiväelleen ja antamaan ohjeita maalaispojan suhteen, jota hän suvaitsi hoivailla.
Huonekunta, joka oli avoimesti uskollinen ja kiintynyt varakreiviin ja salaisesti uskollinen vanhalle järjestelmälle, kohteli vierasta pöydässä kunnioittavalla tasa-arvoisuudella. He eivät jääneet epätietoisiksi hänen säädystään, vaikka on mahdollista, etteivät he aavistaneet hänen sukupuoltaan, sillä niin solakka hän oli ja ääni niin poikamainen. Hänen pyynnöstään varakreivi nimitti häntä Antoineksi, mikä nimi hänellä oli ollut Chauvinièren seurassa.
Syvä alakuloisuus vallitsi sinä iltana aterialle keittiöön kerääntyneessä pienessä joukossa, ja heitä palvelevan Filomènen silmät punoittivat itkusta, ja hänen kasvonsa olivat tavattoman valkoiset. Väki oli kuullut päivän tapahtumista vallankumoustuomioistuimen edessä ja tuomiosta, jonka täytäntöönpano nyt odotti heidän isäntäänsä. Herkkä Filomène itse oli raivoissaan loukkaavasta kuoleman vaihtoehdosta, joka oli tarjottu hänen palvelemalleen ja palvomalleen varakreiville.
Corbal näytti järkkymättömältä, ikäänkuin ei olisi välittänyt päänsä yllä riippuvasta miekasta. Olipa hän vähemmänkin vaitelias kuin tavallista, ja hänen olemuksessaan vivahti hilpeyttä, haltioitumista. Hän palveli huolehtivasti pöytävierastaan, jonka kasvoista hän käänsi silmänsä pois vain silloin, kun neitonen näkyi olevan liian tietoinen hänen katseestaan.
Alussa mademoiselle de Montsorbier tunsi eräänlaista levottomuutta. Nuo häneen niin ihastuneina kiintyneet tummat silmät herättivät hänessä muiston, jonka hän kaikkien muistojen joukosta olisi mieluummin tahtonut haudata. Ne muistuttivat hänelle toista silmäparia, joka oli pöydän yli himokkaasti häntä katsellut, kärventäen hänen sieluaan katseensa loukkauksella. Mutta tuo vertauksen tunne oli lyhytikäinen. Varakreivin silmistä heijastui ihmettelyä ja haltioitumistakin, mutta se oli kaikki kunnioittavaa. Ne herättivät luottamusta, synnyttivät vastavuoroista ystävällisyyttä, kun taas toiset silmät olivat herättäneet ainoastaan pelkoa; ja niinpä, ennenkuin ateria oli lopussa, ennenkuin Fougereotit ja Filomène olivat poistuneet, jättäen varakreivin kahden kesken vieraansa kanssa, oli tämä täydelleen arvioinut seuralaisensa. Hän oli tämän sävyssä väkeänsä kohtaan ja väen esiintymisessä häntä kohtaan nähnyt hänen syvällisen lempeytensä, hänen viehättävän koruttomuutensa ulkonaisissa asioissa, hänen sydämensä tosijalouden ja sen kiintymyksen, jota hän kykeni herättämään. Nuo kalpeat, kauniit kasvot sirosti kammatun ruskean tukan alla olivat uskollisen, jalosydämisen miehen kasvot, johon jokainen nainen voi empimättä luottaa.
Corbal ei mitenkään käyttänyt hyväkseen olosuhteita viivyttääkseen neitosta siellä kahden kesken juttelemassa. Vähän ajan perästä hän toisten lähdettyä itse saattoi vieraansa tälle varattuun huoneeseen. Hän laski pöydälle hänen kynttilänsä, pyysi häntä antamaan käskyjään ja poistui toivotettuaan hänelle virkistävää lepoa niin vakavasti, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa, eikä hän edes yrittänyt suudella hänen sormenpäitään, mikä näissä olosuhteissa olisi ollut kylläkin säädyllistä.
KAHDEKSAS LUKU
»Mademoiselle, jääkää vielä toiseksi päiväksi meille. Mitä täydellisemmin nyt lepäätte, sitä nopeammin sujuu matkanne senjälkeen, joten ei siitä tule ajanhukkaa.»