»Mitä te oikeastaan tarkoititte, monsieur?» virkkoi hän, ehkä saadakseen lumouksen laukeamaan. »Mainitsitte esimerkistä, eikö niin?»
Mutta varakreivi tuijotti yhä, ja luontainen kaihomielisyyden ilme vahvistui hänen kasvoillaan. Ja kun hän vihdoin puhui, ilmaisi hän ajatuksensa peitetysti, käyttäen vanhaa gladiaattorien lausetta.
»Moriturus te salutat!» Hän kumarsi hiukkasen. »Sentään on hyvä, että olen ensin nähnyt teidät.»
Neitonen tähysti häntä tarkkaavammin tuon hyvin tunnetun latinankielisen lauseparren säpsähdyttämänä.
»Mitä sanottekaan? Kuka on kuolemaisillaan?»
»Emmekö sitä kaikki ole», vastasi toinen vältellen, »kaikki, jotka ovat teidän ja minun säätyäni? Eikö Ranska ole meille tuollaisen roomalaisen gladiaattorin areena, joka noilla sanoilla tervehti Caesaria? Mutta minähän pidän teitä seisomassa.»
Verenvaistot muistuttivat hänelle isännän velvollisuuksia, ja hän syrjäytti kaikki muut mietteet.
»Te tarvitsette vaatteita, mademoiselle. Minä kutsun emännöitsijäni.
Ehkä hän voi…»
»Oh, ei!» hillitsi neitonen. »Puhtaita liinavaatteita, jos tahdotte. Antakaa ne minulle itse tai lähettäkää jollakulla miehellä, jos haluatte. Mutta sallikaa minun muutoin olla niinkuin olen älkääkä ilmaisko muuta olevani. Kansalainen Chauvinière on hieman liian tarkka mitään uskaltaaksemme.»
»Tunnetteko te kansalaisen Chauvinièren?»