Heidän kävellessään neiti kertoi hänelle lyhyesti valekirjurina olemisestaan ja kuinka hän La Charitéssa livahti pakoon tasavaltalaiselta suojelijaltaan, jonka nimen hän jätti mainitsematta. Hän oli toivonut löytävänsä turvapaikan serkkujensa luona Blessonin linnassa. Mutta sinne päivänkoitteessa saavuttuaan hän oli mielipahakseen tavannut sen suljettuna, luukut ikkunoissa, ja perhe oli poissa. Sitten hän oli väsyneellä hevosella vaivaloisesti jatkanut matkaansa Verruesiin, joka sijaitsi kuudentoista kilometrin päässä ja jossa muuan toinen serkku asui. Mutta Verruesin hän tapasi savuisena rauniona, ja uupumuksessaan ja epätoivossaan hän istahti sen edustalle ja päästi kyyneleensä valloilleen.
Siinä hänet yllätti joukko säikähtyneitä talonpoikia, puoli tusinaa saman perheen jäseniä matkalla peltotöihin. Hän pani kaikki alttiiksi siinä olettamuksessa, että näitä ihmisiä eivät vallankumoukselliset aatteet vielä olleet tartuttaneet, ja paljasti itsensä heille. Se paljastus lisäsi heidän pelkoaan. He olivat ihmisiä, jotka vielä uskoivat Jumalaan ja kuninkaaseen, mutta pitivät sen uskonsa salassa, jottei heidän kävisi huonosti. Nämä yksinkertaiset talonpojat eivät kuitenkaan hennoneet jättää vallasnaista kärsimään. He antoivat hänelle suojaa muutamiksi päiviksi, kunnes hän alkoi heidän puolestaan pelätä seurauksia, jos hänet heidän luotaan tavattaisiin. Ja koska lymyileminen myös oli liian tilapäinen toimenpide soveltuakseen hänen levottomalle, kiihkeälle sielulleen, osti hän heiltä käyttämänsä talonpojan vaatteet ja lähti, toivoen jalkaisin pääsevänsä Nivernaisin ja Burgundin läpi ja sieltä voivansa livahtaa rajan yli Sveitsiin. Nivernaisin läpi hän jo oli melkein kulkenutkin, sillä Poussignot oli vain muutaman kilometrin päässä Burgundin rajasta. Mutta matka oli ollut paljoa tukalampi kuin hän oli osannut pelätäkään, ja sittenkin oli onni häntä erikoisesti suosinut. Hänen oli ollut tapansa liikkua ainoastaan öisin, koskaan uskaltautumatta maantielle ennenkuin ne olivat autiot. Päivisin hän loikoi piilossa jossakin metsässä, ladoissa olkiin kätkeytyneenä tai heinäruoissa. Kahdesti hänet oli löydetty, mutta kummallakin kertaa sen olivat tehneet helläsydämiset talonpojat, jotka hänen sukupuoltaan aavistamatta olivat antaneet hänelle ruokaa ja yösijan. Tavallisesti hän oli kärsinyt nälkää, ja ainakin kerran oli hänen ollut pakko varastaakin sen tuskia vaimentaakseen. Kerran hän oli eksynyt tieltään ja samoillut kaksi päivää pohjoista kohti, vaikka matkan suunta oli itään. Eikä hän olisi erehdystään huomannutkaan, jollei hän Verzyn lähistöllä olisi sairastunut kastumisen seurauksena, yritettyään nukkua pensasaidan alla. Täälläkin hän sai pelastuksestaan kiittää talonpoikain armeliaisuutta. Muuan maalaisnuorukainen oli tavannut hänet heikkona ja kuumeisena horjumassa, ja uskaltaen suostua hänen kutsuunsa neitonen oli seurannut häntä hänen kotitaloonsa, ja kun hänellä riutuneessa tilassaan ei muuta valintaa ollut, oli hän perheenäidille ilmaissut sukupuolensa ja säätynsä. Kymmenen päivää hän oli viipynyt siellä, toipuen ja vahvistuen, suojattuna, hoivattuna ja kaikella kunnioituksella kohdeltuna. Sitten hän oli jälleen lähtenyt vaaralliselle matkalleen. Se oli tapahtunut viikko sitten, minkä jälkeen hänen etenemisensä oli ollut hidasta. Hän oli kuullut edusmies Chauvinièren saapumisesta Nivernaisiin ja siitä johtuneesta vallankumouksellisen toiminnan elpymisestä siellä. Senvuoksi hän oli katsonut tärkeämmäksi liikkua varovaisesti kuin nopeasti. Hän oli tiellä, jota pitkin Corbal saapui Poussignotista, kun huomasi hänen lähestymisensä. Koska ei vielä ollut ihan pimeä, oli hän ylen varovaisena livahtanut kiviaidan yli tulijaa välttääkseen, ja siten hänet oli huomattu, vieläpä olosuhteissa, jotka luonnollisesti herättivät herra Corbalissa epäluuloja. Tämä oli ainoa harkitsemattomuus, johon hän matkoillaan oli tehnyt itsensä syypääksi.
»Mutta onni on taaskin suosinut teitä», virkkoi varakreivi, heti heltyen säälimään hänen kärsimyksiään ja ihailemaan hänen lujuuttaan. »Täällä Corbalissa te voitte levätä yön turvassa ja mukavasti.»
»Jokainen sellainen yö vähentää lopullisen turvallisuuteni mahdollisuutta», vastasi neitonen huoahtaen, »öiseen aikaanhan minun tulisi matkustella.»
Monsieur de Corbal pysähtyi pylväskäytävässä ja hämmästytti tyttöä naurahduksella. »Tosiaan, mademoiselle, te näytätte minulle melkein esimerkkiä.»
»Esimerkkiäkö?»
»Te vihjaisette jotakin…» Hän keskeytti lauseensa. »Ei, ei. Minä olin sitä jo ajatellut. Eikä se maksa vaivaa.» Hän työnsi oven auki, ja sisältä säteilevä valo melkein huikaisi heidät sokaisevalla kirkkaudellaan.
»Olkaa tervetullut Corbaliin, mademoiselle.»
Neitonen astui hänen edellään avaraan ja jokseenkin ränstyneeseen kivieteiseen. Varakreivi pysähtyi hetkiseksi, sulkeakseen ja lukitakseen oven, kääntyi sitten, ja hänen silmänsä jotka nyt olivat tottuneet valoon, näkivät vieraan selvästi ensimmäistä kertaa. Harmaa mekko oli tahrainen ja paikoittain repeillyt. Neitonen oli ottanut päästänsä kuluneen hattunsa, joka näytti sellaiselta kuin se olisi siepattu variksenpelätiltä. Hän oli leikannut tukkansa, ja sen jäännös riippui nyt löysänä ja pörröisenä hänen niskallaan ja korvillaan, kuin maalaispojan konsaan, mutta kultaisella hohteellaan loi valo sädekehän hänen pienen päänsä ympärille, joka oli ihmeellisen ryhdikäs, ja hienopiirteiset, hyvää kasvatusta todistavat kasvot olivat räikeässä ristiriidassa ryysymekon ulkoasun kanssa.
Herra Corbal katseli häntä haltioituneena, tuntien kerrassaan tavatonta ihmettelyä. Niin tarkkaan tähystivät nuo synkät tummat silmät, että neitosen katse niiden edessä vihdoin vaipui ja hän hievahti hiukan hämmentyneenä.