»Te olette herrasmies!»
»Toivoakseni voitte minua siksi nimittää.»
»Herrasmies vapaalla jalalla Ranskassa!» Tyttö näkyi melkein nauravan.
»Mutta tämä on hämmästyttävä kohtaus.»
»Molemmin puolin hämmästyttävä», vastasi toinen. »En minäkään odottanut herrasnaista tapaavani.»
Hän kuuli tytön äkkiä vetävän ilmaa keuhkoihinsa. »Mistä te sen tiedätte?»
»Mistäkö? Minulla on ounastukseni. Niitä eivät petä karkeat vaatteet ja eriskummaiset tavat. Minä olen palveluksessanne, madame — vai oletteko mademoiselle?»
Tyttö epäröi kauan ennenkuin vastasi hänelle haikeasti: »Oh, jos olette veijari, niin pelatkaa ilkeä juonenne. Kaikki on minulle samantekevää. Minä olen sairas ja väsynyt. Minä tervehtisin sellaistakin lepoa, jonka giljotiini tuottaa. Nimeni on Cléonie de Montsorbier.»
Corbal toisti nimen ihmettelyä ilmaisevalla äänellä.
»Te olette epäuskoinen. Olette kuullut meidän olleen Pariisissa vangittuina. Me olemme nivernaisilainen perhe ja täälläpäin pitäisi olla harrastusta meitä kohtaan. Olette ehkä kuullut, että minun arvoisa isäni ja rakas äitini jo ovat kuolleet mestauslavalla. Olette kenties kuullut senkin, että minut siirrettiin hulluinhuoneeseen, vaan ette sitä, että minut toimitti sinne vallankumouksellinen herrasmies, joka halusi minua suojella, sillä sitä ei vielä tiedettäne Pariisissakaan. Se on pitkä juttu, herra varakreivi.»
»Kertokaa se minulle kävellessämme», virkkoi viimemainittu ja tarttuen neitosen käsivarteen käänsi hänet häämöittävää taloa kohti, jonka ikkunat kimaltelivat punervina illan pimetessä.