»Päästäkää minut irti», ärähti poikamainen ääni. »Minä en ole tehnyt teille mitään pahaa.»
Olento kiemurteli hänen otteessaan. »Älkää tohtiko minua pidättää!»
»Tohtiko!» Corbal nauroi. »Oletpa sinä raivokas!»
Poika oli raivokkaampi kuin varakreivi otaksuikaan. Jotakin kirkasta välähti äkkiä hänen kädessään. Mutta samassa tarttui Corbal häneen painijan otteella, painaen hänen käsivartensa avuttomina kylkiä vasten. Hän puristi murhanhimoista lurjusta tiukasti, aikoen kaataa hänet maahan. Mutta ikäänkuin nuoren ruumiin kosketus olisi häntä polttanut, työnsikin hän sen äkkiä luotaan ja kavahti taaksepäin.
»Hyvä Jumala!» huudahti hän.
Oletettu nuorukainen seisoi hänen edessään, hengittäen raskaasti ja pää hiukan kumarassa, eikä enää yrittänytkään pakoon.
»Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Ja miksi olet pukeutunut mieheksi?
Vastaa minulle. Minä en tee sinulle pahaa.»
Hänen äänensä äkillinen lempeys, varsinkin sen koulutettu, sivistynyt taipuisuus aiheutti muutoksen toisen asennossa. Corbal keikautti päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa kiilsivät aavemaisen valkoisina puolihämärässä.
»Kuka te olette? Mikä on nimenne?» kuului vastakysymys äänellä ja sävyllä, joka ei jättänyt Corbalille paljoa epäilystä naamioidun säädystä.
»Vielä joku aika sitten minut tunnettiin varakreivi Corbigny de Corbalina. Sittemmin olen saanut elellä verrattain rauhassa 'entisenä'. Tällä hetkellä tuskin tiedän, miksi itseni esittelisin. Mutta tämä alue on vielä minun ja kartanokin tuolla, jossa olen valmis tarjoamaan teille suojaa, jos tahdotte käyttäytyä rehellisesti minua kohtaan.»