»Nyt näette», virkkoi Chauvinière rauhallisesti puheenjohtajalle, »minkä arvoinen sen entisen varakreivin tasavaltalaisuus on. Pintapuolinen siloitus ja sen alla yhä ylimyksen karkea, röyhkeä henki, kuten ainakin miehellä, joka omasta mielestään on toista savea kuin mistä kansa on muovattu. Hän hehkui häpeästä ajatellessaan, että hänen täytyisi alentua avioliittoon talonpoikaistytön kanssa. Te näitte sen. Onko se tasavaltalaisuutta?»
Ja Doucier kumarsi hiukan surumielisesti. »Olette oikeassa, kansalainen edusmies», huoahti hän. »Tarvittiin teidän nerokkuutenne kokeen keksimiseksi, joka paljasti miehen todellisen luonteen. Me olimme pettyneet hänen suhteensa.»
Chauvinière nousi hoikkana ja jäntevänä, pani töyhtöhattunsa päähänsä ja korjasi kaulaliinaansa. »Hän saa valita Filomènen ja kansallisen lesken välillä. Toivokaamme, että hän mieluummin valitsee sen pikku tipasen ja että tyttö vielä kasvattaa hänestä kelpo tasavaltalaisen.»
Doucier nauroi. Hänestä kansalainen edusmies oli toisinaan hupaisa. Viimemainittu tiesi aina olevansa hupaisa, vaikkakaan ei kaikille ollut suotu älyä sitä käsittää.
SEITSEMÄS LUKU
Mietiskelevän miehen verkallisin askelin käveli monsieur de Corbal kotiinsa mäkeä ylöspäin huhtikuun hämärässä. Kuoleman ajatus ei häntä kiehtonut. Vieläkin vähemmin miellytti häntä kamala epäsäätyinen avioliitto, jolla olisi voinut pelastaa henkensä ja siitä näemme, että Chauvinière oli oikeassa ja etteivät monsieur de Corbalin tasavaltalaiset tunteet olleet kyllin syvälliset. Ajatus toimittaa vastaisille Corbaleille sellainen esiäiti kuin Filomène tympäisi häntä kokonaan, niin suuressa arvossa kuin hän lienee Filomènea tämän oikealla paikalla pitänytkin. Ylimykselliset mielipiteet ovat sittenkin sitkeässä.
Hän ajatteli, että hänellä oli edessään pelkkiä tuhoisia vaihtoehtoja, ja hän oli kyllin suuri filosofi käsittääkseen, että sellaisessa tapauksessa oli valittava niistä vähäisin. Pako oli ilmeisesti turhaa. Häntä kyllä pyydystettäisiin, ja kun nykyisin oli mahdotonta avoimesti liikkua maassa ilman papereita, tavoitettaisiin hänet pian ja tuotaisiin häväistynä takaisin. Oli edes säilytettävä itsekunnioitus. Vaikka kuolema olikin vastenmielinen, ei toki elämäkään näinä päivinä ollut varsin ihana, ja haudantakainen tulevaisuus ei kai olisi mielenkiintoa vailla, jos papit olivat oikeassa.
Hän astui jalkaporrasta pitkin erään niittynsä rajana olevan kiviaidan yli, ja kun hän hyppäsi alas nurmikolle, huomasi hän äkkiä siellä hämärässä kyyröttävän olennon. Hetkisen hän seisoi ja tuijotti, huusi sitten kysyen, kuka siellä oli, minkä jälkeen olento suoristausi, erottausi aidasta ja lähti vilistämään kapean niitty kaistaleen poikki metsää kohden.
Se oli Corbalista niin eriskummaista käyttäytymistä, että asiaa sieti tutkia. Hän oli nopsajalkainen ja saavutti pakolaisen ennenkuin tämä oli ehtinyt päämääränsä puoliväliinkään. Hän tarttui talonpojan mekkoon, väljiin housuihin ja puukenkiin puettua nuorukaista hartioihin.
»Sananen sinun kanssasi, ystäväni. Sinä olet liian vikkelä rehelliseksi, puhumattakaan aitovieressä Iymyilemisestäsi.»