»En minä sitä tarkoita, en minä sitä tarkoita!»
»Mitä sitten?»
Neitonen nauroi ilottomasti. Tilanteessa oli sittenkin jotakin ilotonta huumoria. »Chauvinière!» virkkoi hän merkitsevästi.
»Chauvinière?» toisti Corbal, tietenkin käsittäen hänet väärin. »Mitä hänestä sitten? Chauvinièrekin vaiennetaan, kun täytetään hänen vaatimuksensa, että minä menen naimisiin. Hän mainitsi Filomènen ainoana käsillä olevana morsiamena. Mutta toinen nainen kelpaa hänestä yhtä hyvin kuin toinenkin, tai jollei hänestä, niin ainakin tuomioistuimesta. Jos siis tottelen päätöstä, eivät he voine pakottaa minua valinnassani. Se olisi liian vaarallinen ennakkomenetelmä.»
»Se, mitä sanot, olisi totta jokaiseen muuhun naiseen, mutta ei minuun nähden.»
»Ei sinuun nähden?» Mies tuijotti hämmästyneenä.
»Koska minä olen se nainen, jota Chauvinière ei salli sinun valita. Se on surullisen, julman iroonista, ystäväni. Jos paljastat minut, niin sillä vain saatat turmioon sekä minut että itsesi.»
»Jos paljastan sinut mademoiselle de Montsorbierena. Mutta se ei olekaan tarkoitus. Maalaistyttönä, rahvaan tyttärenä…»
Neitonen keskeytti hänet selittääkseen vihdoinkin kaikki.
»Se saattaisi kelvata muille, mutta ei Chauvinièrelle. Chauvinière on se edusmies, joka salaa kuljetti minut pois Pariisista.»