Kului pitkä tovi, ennenkuin toinen täydellisesti ymmärsi, ja se ymmärtäminen herätti hänessä kummallista kauhua. »Se oli hän? Se oli hän…?»
Neitonen nyökkäsi, ja hänen kasvonpiirteensä vääntyivät katkeraan hymyyn.
Corbalia puistatti, ja hän peitti kasvot käsillään, sulkeakseen pois kuvan, jonka tytön näkeminen nyt herätti. Hän astui taaksepäin ja istahti äkkiä tuolille. Hän voihki siinä istuessaan, ja aluksi tyttö ymmärsi väärin hänen tuskansa syyn, kuvitellen sen olevan hänen paljastuksensa tuottamassa tappion tunteessa. Mutta Corbalin sanat valaisivat hänelle asian.
»Chauvinière!» jupisi hän. »Se viheliäinen eläin! Hänen saastaiset silmänsä ovat ryömineet sinun puhtaudessasi ja suloissasi.» Hän puri hammasta. »Että hän uskalsikin! Että hän katseellaan tohti sinut tahrata!»
»Rakkaani, maksaako vaivaa ajatella sitä — tällaisella hetkellä?»
»Mitäpä tässä muuta ajatella? Mitäpä mikään muu tähän verrattuna merkitsee? Elämänikö!» nauroi Corbal. »Minä antaisin sen kernaasti, jos olisin voinut sinut säästää!»
Ovelta kuului kolkutus. Filomène astui huoneeseen säikähtynein kasvoin. »Siellä on kansalainen edusmies», ilmoitti hän. »Hän on täällä ja pyytää saada teitä tavata.»
Mademoiselle de Montsorbier säpsähti.
Corbal paljasti kasvonsa ja nousi hitaasti seisaalleen.
»Kansalainen edusmies?» kysyi hän käheästi. »Chauvinièreko?» Sitten hän äkkiä ponnistausi reippaaksi. Hän suoristi olkapäänsä ja seisoi jäykkänä ja ryhdikkäänä, kasvot kirkkaina jostakin mielijohteesta. Häntä tarkatessaan mademoiselle de Montsorbier havaitsi hänessä hätääntymisen asemesta ainoastaan yliluonnollista tyyneyttä, ja kun hän sitten jälleen puhui, ei hänen äänensä ollut saanut takaisin luontaista tasaista sävyään, vaan siinä värähti heikosti melkein ivallinen sävel.