»Kansalaisedusmies Chauvinière, niinkö? Onko hän yksin?»
»On, monsieur. Minä en nähnyt ketään muuta.»
Varakreivi nyökkäsi. Hän hymyili. »Kuinka erinomaisen ystävällistä, kuinka herttaisen alentuvaista kansalaisedusmieheltä kunnioittaa taloani jälleen! Ja näin perin sopivaan aikaan! Ikäänkuin hän olisi arvannut, kuinka välttämättä tahdoin häntä tavata, ja halunnut säästää minulta vaivan lähteä häntä etsimään. Odotuta häntä tuokion verran eteisessä, Filomène. Viivytä häntä siellä, jos voit, ja tuo sitten sisälle.»
Ihmetellen ja keventyneenä varakreivin sävystä Filomène lähti.
Ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta, oli Corbal astunut korkean seinän vieressä olevan kiilloitetun silkkiäispuisen kaapin luo. Hän tunsi mademoiselle de Montsorbieren tarttuvan kyynärpäähänsä.
»Tahdotko kätkeä minut sinne?» Corbal tuhlasi hetkisen häneen tuijottamalla. Sitten hän hymyili ja pudisti päätänsä. »Minä en suinkaan aio kätkeä sinua.» Hän otti mahonkisen lippaan erään kaapin hyllyltä.
»Mutta jos hän tapaa minut täällä?»
»Sitä minä haluankin.» Hän otti ruutisarven ja pienen liinakankaisen pussin ja sulki kaapin oven. »Se uskalikko, se röyhkeä hupsu!»
Hän astui kirjoituspöytänsä luo ja avasi lippaan. Siinä oli pari kaksintaistelupistooleja samettikotelossa.