»Te toistatte sananne, kansalainen. Onko se käyntinne ainoa tarkoitus?»
Chauvinièren vaaleat silmät kapenivat. Tässä oli mies, joka käytti murhaavampaa ivaa kuin hänen omansa ja ihan yhtä liukasta.
»Te ymmärrätte minut väärin.» Hänen äänensävynsä oli kuiva ja terävä. »Ymmärryksen puute on teidän säätynne vikoja. Ylimyksellisten päiden tyhjyys onkin niin monet niistä pudottanut vasuun. Minä olen täällä, rakas entinen aatelismies, veljellisessä mielessä teitä kehoittamassa…» Hän keskeytti lauseensa. Pieni liikahdus hänen oikealla puolellaan sai hänen katseensa kääntymään sivulle, ja hän huomasi hoikan nuorukaisen, jolla oli maalaisen mekko ja housut.
»Mitä? Ken tuo on…?» Jälleen hän vaikeni ja katse kävi äkkiä eloisammaksi. Hän kumartui eteenpäin tuijottaen tarkkaan, astahti ja seisahti jälleen. Sitten pääsi häneltä hämmästyksen kirous ja sen jälkeen äänekäs ja mielihyvää todistava nauru. »Kah, tämäpä on kohtaus!» Hän sieppasi hatun päästänsä. »Käy välttämättömäksi paljastaa päänsä.» Hän kumarsi. »Ja kuinka kauan olette ollutkaan Corbalissa, rakas kirjurini?»
Mademoiselle de Montsorbier astahti hiukan eteenpäin, ihmeellisesti säilyttäen mielenmalttinsa.
»Eilisestä illasta asti, kansalainen», vastasi hän koruttomasti, niin koruttomasti ja levollisesti, että mies vavahti ja nolostui.
»Vai eilisestä illasta asti, kaunis kansalainen!» matki hän tyttöä. »Eilisestäkö illasta asti? Hyväinen aika! Tapaan Corbalissa enemmän kuin olisin voinut uneksia tai aavistaakaan. Elämä on täynnä yllätyksiä. Mutta harvoin ne ovat näin hauskoja.» Hän liikahti lähestyäkseen neitosta.
»Pysykää paikallanne!»
Ääni oli Corbalin, joka puhui niin kylmään ja terävään sävyyn, että se tosiaan pysähdytti edusmiehen. Tämä jäykistyi katsellessaan varakreiviä huoneen lattian poikki.
»Elämä on täynnä yllätyksiä, kuten sanotte, kansalainen edusmies. Tämä yllätys ei kuitenkaan osoittautune niin hauskaksi kuin luulette.»