Varakreivin asennossa, jopa hänen levollisuudessaankin oli jotakin kamalaa ja uhkaavaa.
Chauvinière vainusi heti vaaraa ja olisi yhtä nopeasti asettunut sitä torjumaan; mutta hänelle oli haitaksi ja turmioksi se iva, jota hän niin tuhlaavasti viljeli. Hänen ilkkuvan kunnioituksensa järjetön ele oli kuormittanut hänen oikean kätensä päästä siepatulla hatulla. Ennenkuin hän ehti pistää sen käden poveensa ottaakseen sieltä pistoolin, joka hänellä oli juuri tällaisten odottamattomien tapausten varalta, oli hänen vapauduttava hatusta. Hän siirsi sen nopeasti vasempaan kainaloonsa. Mutta hän ei ehtinyt sen pitemmälle.
Hänen liikkeensä oli vaaranmerkki Corbalille, ja tämä ojensi nyt häntä kohti raskaan kaksintaistelupistoolin, jota hän tuki vasemmalla kyynärvarrellaan.
»Jos liikautatte vain sormeannekin, kansalainen edusmies, niin minä lähetän teidät helvettiin.»
Chauvinière totteli, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Hän levitti jalkansa ja pani kätensä ristiin selän taakse. Sitten hän nauroi. Hän näytti järkkymättömältä, salaten huolettomalla ryhdillään vaaleiden silmiensä valppauden.
»Vielä uusi yllätys!» virkkoi hän. »Ja tämä teidän taholtanne, rakas aatelissyntyinen! Minä en suinkaan sitä teiltä odottanut. Tähän asti te olette ollut niin herttainen ja poikkeuksettoman kohtelias, etten olisi suinkaan luullut teidän kykenevän tällaiseen karkeuteen. Miksi te haluatte minua peloittaa?»
»Te käsitätte minut väärin. En minä aio teitä peloittaa!»
»No, mitä sitten?»
»Tappaa teidät.»
Chauvinière nauroi taaskin, vaikka hän hiukan kalpeni parkitun nahkansa alla.