»Mitä te puhuttekaan! Kah, kansalainen, olkaamme käytännöllisiä. Mitä hyötyä teillä olisi minun kuolemastani? Luuletteko, että se pelastaisi teidät noudattamasta vallankumoustuomioistuimen päätöstä tai muussa tapauksessa uhraamasta päätänne giljotiinille? Kunhan hiukan mietitte, ystäväni, niin huomaatte, että se vain kiirehtisi teidän tuomiotanne.»
Varakreivi ei järkkynyt. »Ja kunhan hiukan tekin puolestanne mietitte, niin huomaatte, että minä, jonka elämä jo on hukassa, en voi menettää mitään tappaessani teidät.»
»Mutta sellainen poikamainen ja hyödytön kostotyö!» Chauvinière näytti tyrmistyneeltä ja loukkaantuneelta. »Sitäpaitsi, ystäväni, on minulla kaksi miestä tuolla ulkona. Jos luulottelette, että minut ampumalla saatte tilaisuuden paeta, niin erehdytte. Pistoolinne pamahduksen kuultuaan rientäisivät mieheni sisälle, ja se olisi teidän loppunne.»
»Jos tuo olisi totta — mutta minä tiedän sen valheeksi — tapahtuisi väliintulo kuitenkin liian myöhään ehkäistäkseen teidän loppunne. Ja ainakin mademoiselle de Montsorbier olisi turvattu. Myöskin on teidän sovitettava se anteeksiantamaton röyhkeys, joka sai teidät kohottamaan konnansilmänne häneen. Te nartunpenikka! Te katuojassa syntynyt roisto! Pelkkä katseennekin on häntä tahrannut. Etana on ryöminyt valkoisen puhtaan liljan kukkalehdillä.»
»Käymmepä jo lyyrillisiksi!» sanoi Chauvinière, mutta hänen äänessään oli kiukkuinen sävy, sillä sielussaan hän kiemurteli aatelismiehen halveksivien herjausten ruoskimana. »Luulen ymmärtäväni. No niin, te olette minut tavannut minulle epäedullisessa asemassa. Kai minun täytyy suostua ehtoihin.»
»Tässä eivät tule mitkään ehdot kysymykseen. Teidän on vain maksettava se ainoa korvaus, jonka kykenette suorittamaan.»
»Tarkoitatte, että aiotte kylmäverisesti murhata minut! Se on käsittämätöntä. Olettehan te toki herrasmies ettekä salamurhaaja.» Tällä kertaa ei Chauvinièren äänessä ollut ivaa. Se oli hartaan vakava. »Vaihtakaamme edes laukauksia, täällä, tässä huoneessa — kymmenen askeleen päässä tai miltä matkalta suvaitsette missä vain. Siitä ette toki voi kieltäytyä.»
Monsieur de Corbalin sävy muuttui jälleen kohteliaaksi. »Olen pahoillani, että minun täytyy kieltää teiltä sekin. Jos olisi puhe vain itsestäni, omasta hengestäni ja vapaudestani, niin suostuisin kernaasti. Tuskinpa niiden säilyttämiseksi vaivautuisin edes niin paljoa. Mutta tässä on mademoiselle de Montsorbier. Minä en voi sallia hänen kohtalonsa enkä rangaistuksen siitä loukkauksesta, jota teidän huomaavaisuutenne on hänelle merkinnyt, riippua onnesta tai ampumataidosta.»
Chauvinièren kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. »Minut siis murhataan?»
»Ei murhata. Teloitetaan.»