Neitonen keskeytti hänet, ja hänen äänensävynsä oli hartaan suostutteleva. »Olen sanonut sinulle, ystäväni, mitä haluan. Siten, usko minua, on parempi, turvallisempikin; enkä minä soisi sinun tarpeettomasti tahraavan käsiäsi.»
Jos varakreivi taipuikin vastahakoisesti, ei hän ainakaan tuhlannut sanoja.
»Sinä saat käskeä. Olkoon niin! Olette kuullut mademoisellen ehdotuksen, kansalainen. Mitä siihen sanotte?»
Chauvinière hengitti vapaammin. Hänen rohkeutensa virkosi jälleen ja palautti heti hänen tavallisen sävynsä. Jos hän suostui ottamaan vastaan tämän mahdollisuuden, ei suinkaan saattaisi epäillä hänen tarttuneen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.
Hän viivytteli vastaustaan, jotta nähtäisiin hänen miettivän ehdotusta arvokkaan tyynesti.
»Kuten jo mainitsin, olette tavannut minut olosuhteissa, jotka ovat minulle epäedulliset.» Hän kohautti olkapäitään. »Minun täytyy siis antautua teidän tarjoamillanne ehdoilla. Mutta minä tahdon ensin jonkun takuun, että sitten kun minä olen puolestani täyttänyt sopimuksen, ette te laiminlyö sen täyttämistä.»
»Sanani on teille takuuna», vastasi Corbal kuivasti.
Chauvinière nyrpisti huuliansa. »Hiukan laihaa», huomautti hän.
»Minun sanaani ei ole vielä koskaan keveäksi katsottu. Ja ainoastaan teidänlaisenne halpasäätyinen mies, joka ei tunne kunnianmiesten tapoja, saattaa sellaista luulotella.»
Chauvinière vilkaisi häneen ja irvisti. »Ilmeisesti kuuluu kunnianmiesten tapoihin herjata henkilöä, jonka otsaan heillä on pistooli tähdättynä. Se on ylevää. Se herättää luottamusta. Se saa ihmisen kuvittelemaan, että sellaisen miehen sana on riittävä takuu mistä tahansa!» Hän oli katkeran ivallinen. »Mutta minun on pakko jättäytyä teidän sananne varaan. Näen sen selvästi. Sanokaa minulle sentään vastaus seuraavaan kysymykseen: Kun te olette lähteneet ja vuorokausi on kulunut umpeen, kuka minut päästää jälleen vapauteen?»