Hänen kynänsä rapsutti ripeästi paperilla muutaman silmänräpäyksen, mutta ei puoleksikaan niin ripeästi kuin hänen joustava roistonälynsä toimi etsien pääsyä tästä satimesta, keinoa, jolla voisi pettää sanansa ja kääntää valtit niitä kahta vastaan, jotka pitivät häntä pilkkanaan.
Vihdoin hän piirsi koukeroon päättyvän nimikirjoituksensa. Hän otti kirjelapun ja työnsi sen monsieur de Corbalin silmien eteen läheltä — niin läheltä, että hänen vasen kätensä, jolla hän sitä piteli, oli vain kolmen tuuman päässä varakreivin oikeasta, jossa tähdätty pistooli oli.
»Lukekaa itse», sanoi hän käheästi.
Hetkiseksi katsahti monsieur de Corbal alaspäin lukeakseen paperin, mutta sillä hetkellä arkki heilahti ja putosi pois hänen silmiensä alta; ja ennenkuin hän aavistikaan, mitä tapahtui, tarttuivat sitä pidelleet vasemman käden sormet hänen ranteeseensa ja taivuttivat sen herpaavalla puristuksellaan sivulle, niin että varakreivin ase oli nyt vaarattomasti toisaalle käännettynä.
Corbal näki edusmiehen oikean käden pujahtavan hänen leveäkäänteisen takkinsa poveen ottamaan sieltä pistoolia ja kuuli hänen ilkkuvan äänensä lausuvan:
»Ehkäpä minä teenkin tämän pikku kepposen, rakas aatelissyntyiseni. Tilaisuus ei koskaan jää tarjoutumatta miehelle, joka osaa sitä käyttää.»
Ja hänen naurunsa raikui kirkkaana ja vihlovana äkkiä hukkuakseen pyssynpamaukseen, joka tärisytti huonetta.
Tukehtuen naurussaan Chauvinière hellitti otteensa varakreivin ranteesta ja tuupertui taaksepäin, samalla kun pistooli, jonka hän oli ollut vetämäisillään esille, putosi hänen hervottomasta kourastaan. Hän nojasi olkapäillään seinään, painaen vasempaan kylkeensä käden, joka melkein heti punertui sormien välitse tihkuvasta verestä.
Hänen tukiessaan itseään siinä vääntyivät hänen piirteensä suonenvedon tapaiseen virnistykseen. Hän yritti puhua, mutta se katkesi yskäksi kirpeän ruudinsavun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Yskä syveni. Se muuttui vimmatuksi ponnistukseksi, jolla hän yritti puhdistaa keuhkojaan voidakseen hengittää, ja veristä vaahtoa kuohahti hänen huulilleen. Hän sätkytteli vielä hetkisen, hänen jäsenensä vääntelehtivät, ja vihdoin hän luisui seinälaudoitusta pitkin lattialle hievahtamattomaksi mykkyräksi, josta polvet pistivät terävästi esille.
Se kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varakreivi ollut ehtinyt liikahtaa paikaltaan pöydän takaa eikä mademoiselle huoneen toiselta sivulta, missä hän seisoi kasvot kalpeina tuijottaen uhriinsa, savuava pistooli yhä kädessään.