On kummallista, että herra Corbalin ensimmäinen lause koski vähäpätöisintä seikkaa.
»Kuolemansa hän kohtasi nauru huulillaan», sanoi hän kauhistuneella äänensävyllä.
»Muistelen», virkkoi mademoiselle, »hänen kerran ennustaneen itselleen jotakin sellaista». Hänen äänensä oli omituisen pingoittunut.
Varakreivi jatkoi mietelmäänsä.
»Hän saattaisi nauraa vielä ja hyvällä syyllä, jollet olisi kiristänyt minulta toista pistoolia omien mahdollisten tarpeittesi varalle. En suinkaan aavistanut, että se hätätila olisi omani. Sinä ehdit juuri ajoissa, Cléonie; minä katselin jo kuolemaa silmästä silmään.»
»Ainoastaan se», vastasi tyttö änkyttäen, »minut siihen oikeuttikin». Häntä puistatti, hän pudotti pistoolin vihdoinkin lattialle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää. Samassa oli varakreivi hänen vieressään, käsivarret hänen hennoilla hartioillaan, pää kumartuneena hänen päätänsä kohti, ja puhui hänelle lohdun ja rohkaisun sanoja. Sitten hän kantoi neitosen huoneesta, sulkien oven, jonka taakse ruumis jäi virumaan, ja vei hänet halliin, jossa Filomène heitä odotti säikähtyneenä.
KYMMENES LUKU
Istuen hallin viileässä hämärässä korkeaselkäisellä puisella penkillä harmaata seinää vasten mademoiselle de Montsorbier sai vähitellen malttinsa takaisin.
Hän käänsi katseensa Filomènesta, joka olematta enää epätietoinen vieraan sukupuolesta oli polvistuneena hänen jalkojensa juuressa, silitellen hänen toista kättään, herra Corbaliin, joka kumartui hänen puoleensa niin hartaan huolehtivana, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.
»Ystäväni, suo anteeksi tämä heikkous, joka tällä hetkellä ei ole paikallaan. Kyynelten ylellisyys on turvallisia varten.» Neitonen kuivasi silmänsä. »Me olemme suuressa vaarassa nyt ja tarvitsemme kaiken neuvokkuutemme siitä suoriutuaksemme.»