»No», kehoitta viimemainittu, »luehan se minulle!» •
Varakreivi kääntyi häneen yhä äänettömänä, ja tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.
»Mitä nyt?» huudahti neitonen, äkkiä säikähtyneenä. Toinen naurahti katkerasti, toivottomasti.
»Muistelen roiston sanoneen, että kepponen oli hänen. Kepponen tosiaan.
Tulehan tänne.»
Tyttö astui heti hänen luokseen. »Katso itse, mitä hän on kirjoittanut, se on katkeraa ilveilyä». Neitonen otti arkin hänen kädestään ja luki:
»Rakas entinen ylimys, — täten vakuutan Teille, että seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa tapahtuu kaksi Teille mielenkiintoista asiaa: Teidät mestataan ja viehättävä, liukas Montsorbier kuuluu vihdoinkin minulle. Minulla on syytä kiittää Teitä huvituksesta, jonka minulle täällä tänään valmistitte.»
Hän vilkaisi monsieur de Corbaliin kauhusta ymmällä. Varakreivi nyökkäsi, nauraen katkerasti. »Hän luotti rohkeasti siihen, että tekisi minulle kepposen, niinkuin tekikin, se ovela koira, — niin rohkeasti, ettei epäröinyt käyttää häijyä huumoriaan, vaikka pistoolini oli tähdätty hänen päätänsä kohti.»
»Niin», sanoi neitonen. »Sellainen hän oli. Ja hänen huumorinsa oli hänen kuolemansa.»
He vilkaisivat toisiinsa avuttomasti, melkeinpä epätoivoisesti, kun heiltä oli riistetty sauva, johon he niin luottavaisesti olivat aikoneet nojata.
He näkyivät palanneen tilanteeseen, jossa olivat olleet sinä iltapäivänä ennen Chauvinièren tuloa. Mutta nyt heillä oli lisätaakkana edusmiehen ruumis. Enää ei voinut olla puhettakaan niistä vallankumousvihkiäisistä, jotka kuuluivat heidän laskelmiinsa. Sillä kun asialle ei ollut mitään hyväksyttävää selitystä, täytyi Chauvinièren katoamisen pian johtaa tiedusteluihin. Kuulustelu saattoi alkaa millä hetkellä tahansa. Jollei hän ehkä ollut kellekään maininnut aikomuksestaan käydä Corbalin luona, olivat jotkut saattaneet nähdä hänen tulevan tänne päin. Hän ei ollut mies, jonka liikkeet jäivät huomaamatta. Hän ei voinut liikkua missään tulematta havaituksi. Jäljet, vaikkapa paikoittain heikotkin, johtaisivat kyllä lopuksi Corbalin linnaan. Varakreiville tehtäisiin kysymyksiä, joihin hän ei voisi vastata. Ruumiin kätkeminen ei häntä hyödyttäisi. Häneltä vaadittaisiin elävää Chauvinièrea. Ja jollei hän voinut tuoda häntä esille, oli johtopäätös selvä. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja tuon kaiken pohtimiseen. Kumpikin käsitti sen selvästi.