»Hst, tyttöseni!» Lyhyen lääkärin käsi oli hänen kulmillaan, peukalo hypisteli hänen silmäluomiaan. Mutta hänen sävynsä oli rauhoittava, melkein hypnotisoiva. »Älkää kiihtykö, kansalainen. Olkaahan toki levollinen. Aivan levollinen! Tässä ei tarvita kiihtymystä tai mielenpurkauksia. Me olemme teidän ystäviänne, kansalainen. Ystäviänne.» Hän kääntyi Chauvinièren puoleen. »Se mitä hän sanoo, on kyllä totta. Hetken kiihtymys, onneton sattuma, jonka todistajana hän juuri on ollut, hänen luonnollinen tuskansa…» Ääni heikkeni hiljaisuudeksi, ja lause jäi lopettamatta, sillä Chauvinièren tummat kulmat rypistyivät, mikä sai lääkärin vapisemaan.
»Tietysti, tietysti», lausui edusmies äänellä, joka oli kylmä kuin jää, tai — se vertaus välähti väkisinkin pienen tohtorin mieleen — kylmä kuin giljotiinin terä, vihlova, pureva ja kaamea. »Minun asiani ei ole esittää mielipidettäni, minun ei sovi antaa teille määräyksiä. Mutta muistanette — tarkoitan, jos pidätte minun huomioitani muistamisen arvoisina, — minun tuoneen teidät tänne juuri siksi, että olen muissa tilaisuuksissa havainnut tässä kansalaisessa näitä samoja oireita aikoina, joina ei mitään ulkonaista syytä voinut olla todettavissa, jollainen ehkä nyt on esiintynyt.»
Pieni lääkäri tarttui pelastuksensa oljenkorteen. »Ah, se on ratkaisevaa», huudahti hän varmalla äänensävyllä. »Jos nuo oireet — tuo valtimo, tuo kalpeus, nuo vavahtelut, lasimainen tuijottava katse… ja muu — ovat alati esiintyneet ja ilman käsitettävää aihetta, niin vain yksi johtopäätös on mahdollinen. Ainakin», lisäsi hän vilkaisten virkaveljeensä, »on se minun mielipiteeni».
»Ja minun», säesti toinen kerkeästi. »Asiasta olen aivan varma. Siinä ei ole väittelyn varaa. Se pistää silmään.»
Chauvinièren huulet värähtivät. »On imartelevaa maallikolle, kansalaiset lääkärit, kun ammattimiehet vahvistavat hänen tieteelliset aavistuksensa. Te siis annatte tästä kansalaisesta todistuksen, joka valtuuttaa yleisen syyttäjän siirtämään hänet turvakotiin, esim. Archevêchén sairaalaan.»
»Oikeus ei vaadi mitään vähempää», sanoi pienikokoinen mies.
»Ja se on ihmisyydenkin käsky», lisäsi kookkaampi.
»Tietysti», sanoi Chauvinière. »Oikeuden ja ihmisyyden täytyy myöntää, ettei tämä mielisairas tyttö kykene puolustautumaan, ja vallankumousoikeudella on liian korkea käsitys velvollisuuksistaan syyttääkseen henkilöä, joka tilapäisesti tai ainiaaksi on syyntakeettomassa tilassa. Jos lähetätte todistuksen tänään yleiselle syyttäjälle, niin vastuunalaisuutenne tässä asiassa loppuu. Kansalaiset, ei ole mitään syytä viivyttää teitä kauemmin.»
Hän nyökäytti päätänsä hyvästiksi korskeana kuin vanhan järjestelmän prinssi. Tohtorit kumarsivat syvään ja matelevan nöyrästi kuin kuninkaalliselle verelle ja kääntyivät lähteäkseen.
»Ah, odottakaahan toki!» huusi mademoiselle de Montsorbier äkkiä ja kimakasti. »Hyvät herrat, hyvät herrat!»