TOINEN LUKU
Kansalainen edusmies Chauvinière, Neversin valitsijapiirin edustaja kansalliskonventissa, päätti, niinkuin hänenlaiselleen tunnetusti hartaalle lainlaatijalle sopi, käydä tarkastamassa Archevêchéta, Pariisin arkkipiispan entistä palatsia, joka nyt oli muutettu vankien sairaalaksi.
Laitoksen lääkäri Baziret opasteli häntä, ja hänen mielensä täytti kauhu, kun hän kuuli edusmiehen häikäilemättömän tuomitsevat arvostelut siitä tavasta, kuinka sairaalaa hänen mielestään hoidettiin, sen hirveästä liikakansoituksesta, löyhkäävästä ilmasta ja epäterveellisyydestä yleensä.
»Tämä ei ole inhimillistä», julisti hän, kun he kääntyivät pois tukehduttavasta käytävästä. »He ovat sittenkin ihmisiä eivätkä eläimiä; ja vaikkei heitä vielä ole tutkittu, näkyvät he jo täällä joutuvan kärsimään rangaistusta, jollaista kansakunta ei voisi toivoa kurjimmillekaan pahantekijöilleen. Heidät on heitetty virumaan oljille kuin siat, nuo sairaat miehet ja naiset, joista jotkut jo ovat kuolemaisillaan! Ja te sullotte kuusikymmentä paikkaan, johon ei kunnollisesti mahtuisi kolmeakymmentä enempää! Se on epäinhimillistä, raakalaismaista, melkein ylittää kaiken sen, mitä hirmuvaltiaat ovat koskaan tehneet.»
Noiden ankarien, vaaleiden silmien valo sai komean Baziretin vapisemaan ruumiissaan ja sielussaan.
»Mitäpä minä voin, kansalainen edusmies? Joka päivä lähettävät viranomaiset minulle näitä potilaita liian täyteen sullotuista vankiloista, joissa he eivät voi olla sairastumatta. Entä minun apuneuvoni sitten! Ne ovat ihan riittämättömät. Käytettävissäni oleva tila täällä ei ole suurempi kuin sen näette olevan. Minä en voi rakennuttaa uusia sivurakennuksia Archevêchéhen.»
»Mutta te voitte pitää siistinä sen tilan, joka teillä on… ja voitte välttää olemasta nenäkäs minua kohtaan, jos suvaitsette. Minä vihaan nenäkkyyttä. Se on merkki alhaisesta mielenlaadusta.»
»Nenäkäs? Minäkö?» Lääkäri vaipui yhä syvemmälle kauhun kuiluun. »Oi, mutta, kansalainen edusmies, minä vakuutan teille…»
»Riittää!» Hänen käskevä sävynsä oli peloittava. »Minä vihaan myöskin matelevaisuutta. Se kävi varsin hyvin päinsä Capetin päivinä. Mutta se ei kelpaa Järjen kunniakkaalla aikakaudella, nyt kun kaikki ovat vapaita, kaikki yhdenvertaisia, kaikki veljiä ja sisaria. Nyt ei ole herroja. Ymmärrättekö?»
»Ihan täydellisesti, kansalainen edusmies.»