Peter Blood, lääketieteen ynnä muun tohtori, hoiteli ikkunalaudallaan olevia päivänkakkaroita ja poltteli piippuaan asunnossaan Water Lanen varrella Bridgewaterin kaupungissa.
Vastapäisestä ikkunasta katseli häntä ankaran moittiva silmäpari, mutta sitä hän ei huomannut. Herra Bloodin huomio oli kokonaan kiintynyt hänen omaan askarteluunsa ja alhaalla, kapealla kadulla kulkevaan ihmisvirtaan. Viimeksimainittu vaelsi siitä jo toistamiseen sinä päivänä Castle Fieldiä kohti, missä Ferguson, herttuan kappalainen, aikaisemmin iltapäivällä oli pitänyt saarnapuheen, joka sisälsi paljon enemmän valtiopetokseen kehoittelua kuin jumalansanaa.
Järjestymätön ja kiihottunut joukko käsitti suurimmaksi osaksi miehiä, joilla oli vihreä oksa lakissaan ja naurettavan kehno aseistus käsissään. Tosin yhdellä ja toisella oli lintupyssy olallaan, ja muutamilla heilahteli miekka uljaasti vyöllä, mutta suurin osa oli varustettu vain nuijilla sekä jättiläismäisillä keihäillä, jotka he olivat muovailleet viikatteiksi ja jotka olivat yhtä kammottavia nähdä kuin ne olivat kömpelöitä käsitellä.
Tuossa tilapäisesti kokoonkyhätyssä sotajoukossa oli edustajia kaikista rauhallisen työn ammateista. Siinä oli kankuria, oluenpanijaa, kirvesmiestä, seppää, muuraria, tiilen tekijää, aina rajasuutariin asti. Bridgewater samoin kuin Tauntonkin oli niin anteliaasti luovuttanut miehensä äpärä-herttuan palvelukseen, että ainoastaan vanhukset ja muuten kykenemättömät saattoivat jäädä kotiin tulematta leimatuiksi pelkureiksi tai paavinuskolaisiksi.
Siitä huolimatta ja vaikka hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin ja oli harjaantunut ja erittäin taitavakin aseitten käyttäjä, sekä paavinuskoinenkin jos tarve vaati, ei Peter Blood tuona lämpimänä heinäkuun iltana ollut tietääkseenkään metelistä, vaan hoiteli rauhallisesti kukkiaan ja poltteli piippuaan. Yhden teon hän kuitenkin teki. Hän sinkautti tuota sotakuumeessa riehakoivaa joukkoa kohti Horatiuksen säkeen, runoilijan, johon hän jo aikaisin oli tavattomasti kiintynyt.
»Qvo, qvo scelesti ruitis?» [Minne, minne onnettomat riennätte?]
Ja nyt saatamme arvata, miksi hänen peloton, äidin puolelta Somersetshiren herroilta perimänsä veri pysyi tyynenä kapinahankkeen mielettömässä ja fanaattisessa melussa ja miksi hänen levoton henkensä, joka kerran oli pakottanut hänet lähtemään yliopiston rauhallisista oloista, joihin hänen isänsä oli hänet määrännyt, nyt saattoi pysyä levollisena keskellä levottomuutta. Huomaatte, mitä hän ajatteli noista miehistä, jotka olivat kokoontuneet vapauden lipun ympärille, lipun, jonka Tauntonin neitoset, neiti Blaken ja rouva Musgroven koulujen tytöt olivat neuloneet — kuten balladissa lauletaan — repäisemällä halki silkkiset esiliinansa lahjoittaakseen värit kuningas Monmouthin armeijalle. Tuo latinalainen säe, jonka hän halveksivasti sinkautti heille heidän kolisten kulkiessaan mukulakivistä katua, ilmaisee hänen ajatuksensa. Hänen mielestään he olivat päättömiä hulluja, jotka mielettömässä kiihkossaan kulkivat turmiotaan kohti.
Hän tiesi nähkääs liian paljon mainitusta Monmouthista ja siitä naikkosesta, joka hänet oli synnyttänyt, antaakseen sadun hänen laillisista vaatimuksistaan, joiden nojalla tämä kapina oli nostatettu, pettää itseään. Hän oli lukenut ne tolkuttomat julistukset, joita oli naulattu Bridgewaterin kulmauksiin, samoin kuin niitä oli naulattu Tauntonissa ja muuallakin — ja joissa selitettiin, että »meidän korkean herramme Kaarle Toisen kuoltua kuuluu perintöoikeus Englannin, Skotlannin, Ranskan ja Irlannin kruunuineen ja siihen kuuluvine alusmaineen ja alueineen lain mukaan mainiolle ja korkeasyntyiselle prinssi Jaakolle, Monmouthin herttualle, sanotun kuninkaan, Kaarle Toisen, pojalle ja lailliselle perilliselle».
Se oli saanut hänet purskahtamaan nauruun, samoin kuin sen jatkokin, jossa julistettiin, että »Yorkin herttua Jaakko oli antanut myrkyttää sanotun kuningasvainajan ja oli heti anastanut ja omistanut hänen kruununsa».
Hän ei osannut oikein sanoa, kumpiko niistä oli suurempi valhe. Sillä herra Blood oli viettänyt kolmannen osan elämäänsä Alankomaissa, missä samainen Jaakko Scott — joka nyt julistautui Jaakko Toiseksi, Jumalan armosta kuninkaaksi ym. — oli ensi kerran noin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten nähnyt päivänvalon, ja hän tunsi siellä kiertelevän jutun hänen todellisesta alkuperästään. Kaukana aviolapsesta — muka salaisesta avioliitosta Kaarle Stuartin ja Lucy Walterin kesken — oli hyvinkin mahdollista, että Monmouth, joka nyt julistautui Englannin kuninkaaksi, ei ollut edes kuningasvainajan aviotonkaan lapsi. Mitä saattoikaan olla seurauksena niin mahdottomasta vaatimuksesta muuta kuin onnettomuutta ja turmiota? Kuinka saattoi edes toivoa, että Englanti nielaisisi sellaisen jutun totena? Ja hänen vuokseen, tukeakseen hänen mielikuvituksellista vaatimustaan, oli Länsi-Englannin yksinkertainen maalaisrahvas antanut houkutella itsensä muutaman whig-puolueen asekuntoisen miehen johtamana nousemaan kapinaan.