»Suvainnette, teidän ylhäisyytenne, mutta mielestäni siinä on vielä koko joukon sanomista.»
Hänen ylhäisyytensä katsoi Bloodia ensin hämmästyneenä hänen rohkeudestaan, mutta vähitellen hänen katseensa muuttui synkän vihaiseksi. Hänen punaiset huulensa vääntyivät epämiellyttäviin, julmiin poimuihin, jotka muuttivat koko hänen kasvonsa toisenlaisiksi.
»Mitä, mitä roistomaisuutta tämä on? Aiotteko tuhlata meidän kallista aikaamme joutaviin jaarituksiin?»
»Tahtoisin, että teidän ylhäisyytenne ja herrat juryn jäsenet kuulisivat puolustukseni, kuten teidän ylhäisyytenne taannoin lupasi tehdä.»
»Vai niin, roisto, kyllä saat vielä, sen lupaan.» Hänen ylhäisyytensä ääni oli repivä kuin viila. Hän väänteli itseään puhuessaan ja hänen kasvonsa olivat tuskan ilmeissä. Hieno kuolemankalpea käsi, jonka verisuonet kuulsivat sinisinä, veti esille nenäliinan, jolla hän pyyhkäisi ensin huuliaan ja sitten otsaansa. Tarkastaen häntä lääkärin silmillä Peter Blood päätteli, että hän oli saanut sen taudinkohtauksen, joka häntä kalvoi.
»Kyllä saat, mutta koska kerran olette tunnustanut, niin mitä siinä enää on puolustelemisesta apua.»
»Saatte päättää sitten, mylord.»
»Sitä varten istun tässä.»
»Ja niin saatte tekin, hyvät herrat.» Blood kääntyi tuomareista juryn puoleen. Viimeksimainittu liikahti levottomana hänen varman katseensa edessä. Lordi Jeffreysin uhkaava syytös oli pusertanut heistä kaiken miehuuden. He olivat itse olleet syytettyinä maanpetoksesta ja olivat yhä herra ylituomarin mielivallan alaisia.
Peter Blood astui askelen eteenpäin rohkeana, suorana, itsekylläisenä ja pilkallisena. Hän oli vasta ajeltu ja hänen tekotukkansa, vaikka se olikin kähertämätön, oli huolellisesti kammattu ja siistitty.