Sen asian miettiminen oli turhaa itsensä kiusaamista. Hänen täytyi saada tietää totuus. Sen vuoksi hän kysyi tytöltä suorin sanoin:
»Onko se Peter Blood?»
»Peter Blood?» toisti tyttö. Ensin hän ei käsittänyt kysymyksen tarkoitusta, mutta kun se selveni hänelle, lensi syvä puna hänen kasvoilleen.
»En tiedä», sanoi hän hieman sammaltaen.
Se ei juuri ollut totuudenmukainen vastaus. Sillä sitten kun näköä himmentävä harso oli samana aamuna repäisty hänen silmiensä edestä, hän vihdoinkin näki Peter Bloodin suhtautumisen kanssaihmisiinsä oikeassa valossa, ja se näky, varsinkin kun se tuli neljäkolmatta tuntia liian myöhään, täytti hänen sydämensä säälillä, katumuksella ja kaipauksella.
Lordi Julian tunsi tarpeeksi hyvin naiset, jotta hänen mieleensä enää olisi jäänyt epäilykselle sijaa. Hän kumarsi syvään, jottei tyttö olisi nähnyt hänen suuttumustaan, sillä kunnian miehenä hän häpesi sitä, mitä hän inhimillisenä olentona ei jaksanut vastustaa. Ja koska luonto hänessä oli voimakkaampi — kuten se useimmissa ihmisissä on — kuin totuttu tapa, alkoi lordi Julian siitä hetkestä, aivan kuin vastoin omaa tahtoaan, toimia tavalla, joka on sukua roistomaisuudelle. Olen pahoillani kun minun täytyy kertoa sellaista miehestä, jota kohtaan — jos olen häntä hiemankaan totuudenmukaisesti kuvannut — teidän on täytynyt tuntea jonkin verran kunnioitusta. Mutta totuus asiassa on, että senkin jäännöksen arvonantoa, mitä lordi vielä tunsi Peter Bloodia kohtaan, tukahutti kokonaan halu syrjäyttää ja kukistaa kilpakosija. Hän oli antanut kunniasanansa Arabellalle siitä, että käyttäisi mahtavaa vaikutusvaltaansa Bloodin hyväksi. Valitan että minun täytyy todeta, että hän ei ainoastaan unohtanut antamaansa lupausta, vaan vieläpä asettui salaa auttamaan ja yllyttämään Arabellan setää tämän hankkeissa saada kiinni ja tuhotuksi tuo rohkea merirosvo. Jos hänelle olisi huomautettu siitä, olisi hän tietenkin väittänyt toimivansa tarkalleen kuten hänen velvollisuutensa vaati. Mutta siinä tapauksessa olisi hänelle voinut vastata, että hänen velvollisuutensa oli vaihtunut mustasukkaisuuden orjuudeksi tässä asiassa.
Kun Jamaikan laivasto muutamaa päivää myöhemmin lähti merelle, oli lordi Julian eversti Bishopin seurassa vara-amiraali Cranfurdin lippulaivassa mukana.
Heidän kummankaan lähtö ei ollut vähääkään tarpeellinen; päinvastoin vaati varakuvernöörin nimenomainen velvollisuus häntä jäämään maihin, ja lordi Julianista taas, kuten tiedämme, ei ollut merellä mitään hyötyä. Sittenkin he lähtivät molemmat ajamaan kapteeni Bloodia takaa tehden kumpikin velvollisuudestaan verukkeen, jolla saattoivat tyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan. Ja tämä yhteinen tarkoitus aikaansai heidän välillään eräänlaisen ystävyysliiton, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton kasvatukseltaan ja harrastuksiltaan niin erilaisten miesten kesken.
Ajometsästys oli täydessä käynnissä. He risteilivät jonkin aikaa Hispaniolan vesillä tarkastellen Vähien Antillien seutuja ja saivat kestää kaikki äsken alkaneen sadekauden tuottamat vaivat. Mutta he risteilivät turhaan, ja kuukauden kuluttua he palasivat tyhjin toimin Port Royaliin, jossa heitä odottivat vanhasta maailmasta tulleet, suurinta levottomuutta herättävät uutiset.
Ludvig XIV:n suuruudenhulluus oli sytyttänyt Euroopan sodan liekkiin. Tanskan legioonat hävittivät Reinin maakuntia ja Espanja oli yhtynyt niihin kansoihin, jotka olivat liittyneet yhteen puolustautuakseen Tanskan kuninkaan määrätöntä kunnianhimoa vastaan. Ja pahempaakin kuului. Kerrottiin, että Englannissa oli syttynyt kansalaissota, sillä kansa oli väsynyt Jaakko-kuninkaan tekopyhään tyranniuteen. Huhu kertoi, että Oranian Vilhelmiä oli kehoitettu tulemaan saarivaltakuntaan.