»Minä en ole teidän potilaitanne. Muistakaa se vastedes.» Ja sitten hän, kieltämättä vihaisena, lähti.
»Onko tyttö noita, vai olenko minä hölmö, vai olemmeko kumpikin omaamme?» kysyi Peter Blood sinitaivaalta yllään ja meni sitten vajaan.
Aamusta tuli yllätysten aamu. Kun hän oli lähdössä pois suunnilleen tunnin kuluttua, yhtyi häneen Whacker, nuorempi kaupungin lääkäreistä — osoittaen odottamatonta alentuvaisuutta, sillä tähän saakka ei kumpikaan heistä ollut puhutellut häntä muuten kuin sattumalta ja happamenlaisesti tokaisemalla hyvän päivän.
»Jos olette menossa eversti Bishopin luo, niin tulen kanssanne pienen matkan, tohtori Blood», sanoi hän. Hän oli lyhyt, vanttera mies, noin viidenviidettä ikäinen ja hänellä oli riippuvat posket ja siniset silmät.
Peter Blood hämmästyi, mutta ei näyttänyt sitä.
»Olen menossa kuvernöörin taloon», vastasi hän.
»Ah, aivan oikein! Kuvernöörin rouva, niin niin.» Ja Whacker nauroi tai ehkäpä ilkamoi. Peter ei ollut oikein varma asiasta. »Hän vaatii paljon aikaanne, olen kuullut! Niin, niin, nuoruus ja kauneus, tohtori Blood! Ne ovat arvaamattomia etuja meidän ammatissamme, kuten muissakin — varsinkin kun on kysymys naisista!»
Peter tuijotti häneen. »Jos tarkoitatte sitä, miltä puheenne kuulostaa, niin on parasta sanoa se kuvernööri Steedille. Se saattaisi huvittaa häntä.»
»Käsititte varmasti minut väärin.»
»Toivottavasti.»