Sen kuullessaan Tressan keskeytti kuumeisen kävelynsä ja nosti päänsä pystyyn. Hänen raivonsa sammui kuin tuulenpuuskan puhaltama kynttilä. Ja sen sijalle hiipi hänen sydämeensä uusi pelko.
— Madame, madame! hän huudahti. — Malttakaa! Kuunnelkaa minua!
Markiisitar pysähtyi ja loi Tressaniin olkansa yli halveksivan katseen. Hänen punaiset huulensa olivat kaartuneet pilkalliseen ilmeeseen, ja hänen jokaisesta piirteestään kuvastui röyhkeys.
— Minusta tuntuu, monsieur, että olen kuullut hieman enemmän kuin kylliksi. Olen varma ainakin siitä, että te olette ystäväni vain hyvällä säällä, ainoastaan sanoissa valmis auttamaan.
— Voi, ei, madame! huudahti kreivi, ja hänen äänessään oli loukkaantunut sävy. — Markiisitar, en tarkoittanut, mitä sanoin. En ollut oma itseni. Antakaa minun sovittaa se — antakaa vastaisen toimintani hyvittää tämä valitettava poikkeus todellisesta olemuksestani!
Hän syöksähti eteenpäin ja tarttui markiisittaren ojentamaan käteen.
— Tiesinhän, Tressan, sanoi tämä, — ettette ollut oma itsenne ja että kun ajattelisitte sanojanne, ei uljas ja uskollinen ystäväni hylkäisi minua.
Tressan kumartui ja painoi mäiskähtäviä suudelmia rouvan kylmälle käsineelle.
— Madame, hän vakuutti, — saatte luottaa minuun. Se pariisilaislurjus ei saa minulta ainoatakaan miestä, se on varma.
Markiisitar tarttui hänen olkapäihinsä ja piti häntä edessään. Rouvan kasvot olivat säteilevät, hurmaavat, ja hän katsoi kreiviä silmissään niin hellä ilme, jollaista tämä ei ollut niissä nähnyt muutoin kuin joskus hurjissa haaveissaan.