Galliard nyökkäsi. Kääntyen sitten pöytään päin hän otti siltä Raamatun.
»Vannokaa käsi tällä kirjalla kunnianne, uskonne ja autuuden toivonne kautta, että jos minä vien teidät elävänä tästä talosta, niin palvelette minua ja minun asiaani, kunnes se on suoritettu tai minä kuolen. Vannokaa, että jätätte kaikki henkilökohtaiset pyyteet ja halut auttaaksenne minua silloin, kun minä teitä kutsun. Vannokaa se, ja vastapalvelukseksi panen minä, jos tarve vaatii, henkeni alttiiksi tänä päivänä pelastaakseni teidät, jossa tapauksessa te vapaudutte valastanne ilman muuta.»
Nuorukainen vaikeni hetken.
Crispin oli niin juhlallinen, vala niin vakava, että hän alkoi epäröidä. Hänen varovainen, arka luontonsa alkoi kuiskailla hänelle, että hänen ehkä olisi hyvä tietää hieman enemmän tästä asiasta, ennen kuin hän peruuttamattomasti sitoutuisi siihen. Mutta Crispin, joka huomasi nuoren miehen epäröimisen, tukahutti sen heti käyttämällä hyväkseen hänen pelkuruuttaan.
»Päättäkää», huudahti hän äkkiä, »valkenee jo, ja nyt on aika kiirehtiä.»
»Minä vannon!» vastasi Kenneth pelon valtaamana. »Vannon kunniani, uskoni ja autuuden toivoni kautta auttavani teitä milloin ja miten vaatinettekin sitä, kunnes kostonne on suoritettu.»
Crispin otti Raamatun Kennethin kädestä ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen ja hän vältti nuorukaisen katsetta.
»Omalta osaltani en ole kaupassamme laiminlyövä mitään, sen olette näkevä», mutisi hän ottaessaan sotilaan viitan ja lakin. »Tulkaa, ja ottakaa papin korkea hattu ja hänen viittansa.»
Hän meni ovelle ja avattuaan sen kurkisti käytävään. Hetken hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Sitten hän kääntyi taas. Huoneeseen tulvehtiva aamun sarastus teki lyhdyn entistä kellertävämmäksi.
»Voikaa hyvin, herra pastori», hän sanoi. »Älkää panko pahaksenne sitä pientä epämukavuutta, johon minun on ollut pakko alistaa teidät, ja rukoilkaa pakomme onnistumisen puolesta. Pyydän lausua terveiseni punanokkaiselle Oliverille. Voikaa hyvin. Tulkaa, Kenneth!»