Crispin hengähti helpotuksesta. Ashburnin tutkivan katseen syy selveni hänelle.
»Sama mies», vastasi hän hymyillen ja kumartaen uudelleen.
»Palvelijanne, sir, ja teidän, madam.»
Cynthia katseli solakkaa, sotilaallista miestä mielenkiinnolla.
Hänkin oli kuullut — ja kukapa ei olisi — tämän miehen hurjista
edesottamisista. Mutta mikään hänen kuulemistaan jutuista ei ollut
Worcesterista paon arvoinen.
Ja kun Kenneth sitten samana iltana kertoi sen heidän illallista syödessään, suurenivat hänen pitkäripsiset silmänsä hänen katsoessaan Crispiniin, ja mielenkiinnon sijaan oli tullut ihailua.
Hänen sydäntään vallitsi romantiikka, kuten on useimpien naisten laita.
Hän rakasti runoilijoita ja heidän laulujaan suurista sankariteoista.
Tässä oli yksi, joka siinä valossa, missä hänelle oli miehestä
kerrottu, oli kuin jonkin kertojan ruumiillistunut sankari itse.
Kennethiä hän ei koskaan ollut arvostanut liian korkealle. Mutta äkkiä, tämän karkeakasvoisen sotapukarin, tämän tuimasilmäisen mellastajan läsnäollessa nuorukainen painui, huolimatta kasvojensa ja muotonsa somuudesta, aivan mitättömän merkityksettömäksi. Ja kun Kenneth sitten typerästi kertoi, kuinka hän veneessä oli pyörtynyt, nauroi neitonen suorastaan pilkallisesti.
Niin halveksivan mielenilmaisun kuullessaan katsahti isä tyttäreensä nopeasti ja levottomasti. Kenneth pysähtyi ja lopetti kertomuksensa siihen. Hän katsahti tyttöön moittivasti, tuli ensin punaiseksi, sitten kalpeaksi, aivan sen mukaan tunsiko harmia vai vihaa. Galliard seurasi näytelmää tyynellä tavallaan ja hyvillään. Tytön naurussa oli ilmennyt sama tunne, jonka hän jo kauan oli tuntenut sydämessään. Hän tyhjensi maljansa hitaasti eikä yrittänytkään lieventää outoa äänettömyyttä, joka seurassa nyt vallitsi.
Totta puhuen hänen mielessään liikkui tarpeeksi tunteita, jotka saivat hänet — joka aina oli tottunut olemaan sieluna joka pöydässä, jossa hän istui — vaiteliaaksi, vieläpä synkäksikin.
Täällä, vanhassa kodissaan, hän oli taas kahdeksantoista pitkän vuoden kuluttua. Mutta miten hän oli palannut? Väärällä nimellä esiintyen pyytämään ryöstäjiltä suojaa oman kattonsa alla. Kerjäläisenä pyytämään toisilta sitä, mikä oikeastaan oli hänen omaansa ja minkä olisi pitänyt olla hänen vallassaan joko antaa tai kieltää — muilta. Kostajana oli hän tullut. Oikeutta hän tuli etsimään, kosto aseenaan. Sanomaton vihanlieska paloi hänen sydämessään, se vaati elämää — ei vähempää — niiltä, jotka olivat hävittäneet hänen elämänsä. Kuitenkin oli hänen pakko istua kuin kerjäläismunkki pöydän ääressä, jonka kunniapaikka täysin oikeuksin kuului hänelle, istua ja hillitä mielensä, antamatta vähintäkään vihiä siitä tulivuoresta, joka kiehui ja raivosi hänen sielussaan, kun hänen katseensa osui Gregory Ashburnin sileään, hymyilevään naamaan ja hänen kookkaaseen, hyvin ravittuun ruhoonsa. Sillä aika ei ollut vielä koittanut. Hänen täytyi odottaa. Odottaa siksi kunnes Josef palaisi, jotta hän voisi kostaa molemmille yhtä aikaa.
Kärsivällisenä hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta luottaen siihen, että oikeudenmukainen ja armollinen Jumala antaisi hänelle sen, minkä vuoksi hän oli elänyt ja odottanut. Ja kuitenkin, nyt kun tuo hetki oli käsissä, tuo kauan kärsivällisesti odotettu, nyt hänet valtasi mieletön kärsimättömyys.