Gregory seurasi häntä katseellaan, jossa kuvastui hämärä pelko. Galliardin katkonaiset, epäselvästi lausutut sanat soivat hänen korvissaan kuin ennustus.
Kolmastoista luku
Seuraavan päivän tultua ei sir Crispin näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi aikonut toteuttaa yöllisen päätöksensä lähteä talosta. Hän ei edes viitannut asiaan, vaan käyttäytyi kuin hänen oleskelunsa kestäisi loppumattomiin.
Gregory ei saattanut panna vastaan. Sen vuoksi, että Galliard oli pelastanut Kennethin, olivat he hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, ja koska hän sen lisäksi oli pakolainen, jota parlamenttilaiset vainosivat, olisi huonosti sopinut Gregorylle, jos hän olisi kiirehtinyt toisen lähtöä. Sitä paitsi Gregory muisti sangen vähän tai ei mitään siitä keskustelusta, joka heidän välillään oli ollut juomapöydässä. Ainoa, mitä hän hämärästi muisti, oli se, että Crispin oli sanonut kerran tunteneensa Roland Marleigh'n.
Kenneth oli hyvillään siitä, että Galliard oli toimetonna eikä vaatinut häntä lähtemään auttajaksi siihen työhön, johon hän oli tarvittaessa lupautunut. Hän ihmetteli, miksi Galliard näytti unohtaneen koko tehtävänsä eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Se huolestutti häntä yhtäkaikki sangen vähän, sillä Cynthian päivittäin lisääntyvä kylmäkiskoisuus häntä kohtaan antoi hänelle kylliksi huolta. Niin hienosti kuin hän koettikin puhua tytölle, hän näytti puhuvan kuuroille korville, ja milloin tyttö ensinkään vastasi, tämä teki sen vain keskeyttääkseen hänet nenäkkäästi tai sanoakseen hänelle, että hänen puheensa olivat suurenmoiset, mutta tekonsa mitättömän pienet. Kaikki mitä Kenneth oli tehnyt, oli tytöstä huonosti toimitettu, ja hän sanoikin sen hänelle vasten kasvoja. Hänen tumma, jumalinen pukunsa tarjosi tytölle parhaan aseen haavoittaa häntä pilkallaan. Hän sanoi nuorukaista varikseksi, sievisteleväksi, virsiä vinguttavaksi tekopyhäksi ja nimitti häntä kaikilla häpäisevillä nimityksillä, mitä vain saattoi keksiä. Kenneth kuunteli hämmästyen.
»Sopiiko sinun, Cynthia», huudahti hän kummissaan, »jumalaapelkääväisen talon tyttären, pilkata minun uskoni ulkonaisia merkkejä.»
»Uskon, joka ei ole mitään muuta kuin ulkonaisia merkkejä», nauroi tyttö. »Pelkkää raamatunlauseiden vatvomista, itkua ja nenän niistoa!»
»Cynthia!» huudahti Kenneth kauhuissaan.
»Mene matkoihisi, sir», vastasi Cynthia puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan. »Mitä ulkonaisia merkkejä tarvitsee tosi usko? Se on Jumalan ja sinun välisesi asia, ja Hän tahtoo nähdä sydämesi eikä takkiasi. Miksi siis, tulematta paremmaksi Hänen silmissään, teet itsesi iljettäväksi ihmisten silmissä?»
Kennethin kasvot punoittivat vihasta. Pengermältä, jolla he kävelivät, hän loi katseensa puistokäytävälle, joka jakoi puiston kahtia. Sitä myöten tuli samalla hetkellä, vähääkään komeilematta, Galliard verkalleen heitä kohti. Hän oli pukeutunut punertavaan, hopeareunaiseen asetakkiin ja harmaaseen hattuun, jossa kaareili pitkä, punainen höyhen — vaatetus, jonka kuten muunkin, mitä hänellä oli yllään, hän oli ottanut Gregory Ashburnin vaatevarastosta. Hänen tulonsa tarjosi Kennethille vastauksen, jota tämä tarvitsi. Viitaten Crispiniin hän huudahti tulisesti: