»Koska asia on niin, madam», sopersi hän miltei tukehtumaisillaan, »niin jätän sinut kopeilevan ja elostelevan ritarisi huomaan.»
Ja edes kumartamatta hän kääntyi kantapäillään ja meni pois. Nyt oli tytön vuoro suuttua, ja hyvä olikin, ettei nuori mies viivytellyt. Tyttö mietti halveksien nuorukaisen lähtiessään lausumaa pilkkaa ja myönsi itselleen, että hän todella oli liioitellut Galliardin ansioita. Hänen tunteensa tuota jumalatonta miestä kohtaan olivat yksinomaan, säälin eikä minkään muun sanelemia. Hän tiesi, että hän oli uljas ja sukkelajärkinen mies — sekä siitä päättäen, miten hän Worcesterista paetessaan oli toiminut, että siitä tunnusta, joka hänen olemuksessaan oli huolimatta hänen pöyhkeilystään, ja hän valitti sitä, että niin jaloilla ominaisuuksilla varustettu mies kuin Crispin oli langennut niin syvälle paheen tiellä. Ehkäpä Cynthia jonakin päivänä, kun olisi paremmin tutustunut häneen, koettaisi johtaa häntä parantamaan elämäntapojaan.
Näitä ajatuksia, joita hän mielessään hautoi, hän koetti — odottamatta heidän tuttavuutensa kypsymistä — miltei heti jouduttaa keskustelun alaisiksi. Mutta Crispin käänsi keskustelun aina yhtä väsymättömästi jokapäiväisempiin asioihin. Joka kerta kun tyttö aloitti siihen suuntaan, sulkeutui Crispin kylmän välinpitämättömyyden varustuksen taakse eikä antautunut. Hänen omatuntonsa oli kovalla koetuksella. Cynthia oli pahana esteenä hänen suorittaessaan kostosuunnitelmaansa, jota varten oli tänne tullut. Hän näki hänet niin puhtaana, suloisena ja raikkaana, että hänen oli vaikea uskoa häntä Gregory Ashburnin tyttäreksi. Hänen omaatuntoaan vaivasi ajatus, että tyttö viattomana joutuisi kärsimään rikollisten kanssa ja että hänen täytyisi aiheuttaa tälle niin paljon tuskaa ja surua. Siitä johtui se omituinen jännitys, jossa hän tunsi olevansa tytön seurassa, eikä hän sen vuoksi uskaltanut esiintyä muuta kuin jäykkänä ja kylmänä, jotta hänen ei sitten tarvitsisi pitää itseään Juudas Iskariotina.
Ensimmäisinä päivinä Marleigh'ssa olonsa aikana hän oli kärsimättömästi odottanut Josef Ashburnin kotiinpaluuta. Nyt hän huomasi joka päivä toivovansa, ettei tämä saapuisi vielä sinä päivänä. Windsorista tullut lähetti toi Gregorylle kirjeen, jossa hänen veljensä ilmoitti, että koska pääkenraali ei ollut linnassa, hän oli lähtenyt Lontooseen tätä tapaamaan. Ja koska Gregorylla ei ollut käytettävänään mitään keinoa, jolla olisi tiedoittanut kaivatun Kennethin paluusta, täytyi hänen kärsivällisesti odottaa, kunnes veli palaisi kotiin saatuaan Cromwellilta kuulla sen, mitä tämä asiasta tiesi.
Ja niin kuluivat päivät toisensa jälkeen, niin että viikko vierähti rauhan merkeissä Marleigh'n linnassa kenenkään aavistamatta, millaisen tulivuoren kupeella he olivat. Joka ilta istuivat Crispin ja Gregory Kennethin ja Cynthian poistuttua maljan ääressä, ja joivat kumpikin paljon, toinen juomisen vuoksi ja toinen kuten hän aina oli tehnyt, etsiäkseen unohdusta.
Hän tarvitsi sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä hän pelkäsi, että hän Cynthian vuoksi ei jaksaisi pysyä lujana. Jos Cynthia olisi kohdellut häntä halveksien tai välttänyt häntä — ja hän ihmetteli suuresti, ettei niin tapahtunut hänen elintapojensa vuoksi — ei hänen olisi tarvinnut siinä määrin ottaa häntä lukuun koston hetken lyödessä. Tyttö päinvastoin haki hänen seuraansa eikä näyttänyt välittävän siitäkään, että Crispin selvästi vältti häntä. Kaikin puolin osoitti tyttö hänelle ystävällisyyttä, niin että Crispin suorastaan oli epätoivoinen ja miltei vihasi tyttöä.
Kenneth, joka ei tiennyt mitään tytön naisellisista tarkoituksista eikä nähnyt muuta kuin niiden ulkonaiset merkit, selitti ne mustasukkaisuudessaan väärin ja suurenteli niitä sekä tuli äreäksi ja töykeäksi tyttöä ja Crispiniä, vieläpä Gregoryakin kohtaan.
Tuntikausia hän kuljeskeli tylsänä hautoen itsekseen mustasukkaisia ajatuksiaan, ikään kuin hän sellaisilla klovnin tempuilla olisi asiaa parantanut. Jos Cynthia puhutteli Crispiniä, rypisteli hän otsaansa, jos Crispin vastasi hänelle, puri hän hampaitaan sille salatulle merkitykselle, minkä hänen aivonsa luulivat keksineensä hänen äänenpainossaan. Jos sattui joskus, että he yhdessä naurahtivat — tapahtuma, joka onneksi oli harvinainen — vääntelehti hän raivosta. Hän oli kauttaaltaan muuttunut, ja murha väikkyi hänen mielessään. Jos hän olisi ollut keskinkertaista taitavampi miekan käsittelijä ja olisi uskaltanut mitellä voimiaan krouviritarin tapaisen miehen kanssa, olisi Marleigh'n linnan puistossa varmasti jommankumman veri vuotanut.
Vihdoin näytti siltä kuin hänen mieletön mustasukkaisuutensa olisi kohottanut pinnalle kaikki hänessä uinuneet huonot puolet voittaen hänen hyveensä, jos nyt hyveitä, joiden isänä on ollut tekopyhyys, voidaan sillä nimellä nimittää.
Hän heitti pois — ei äkkiä, vaan pala palalta — ulkonaiset merkkinsä, synkän vaatetuksensa. Ensin hän vaihtoi hattunsa vaaleampaan, sulkatöyhtöiseen majavannahkalakkiin. Sitten hävisi hänen pyhyyttä ja messua kärähtävä kaulanauhansa ja tilalle tuli hieno, koruompeleinen kaulus. Seuraava muutos tapahtui takissa. Se sai hopeisen reunuksen maallista mallia. Ja niin tapahtui askel askelelta niin täydellinen muodonvaihdos, että hän viikon lopulla esiintyi kuin loistava perhonen, hienona, häikäisevänä kavaljeerina. Ankarasta, vastenmielisestä kovenantista oli muutaman päivän kuluessa tullut mitä turhamaisin keikari. Hän kulki ainaisessa myskin hajussa ja hänen vaalea tukkansa, joka vastikään oli riippunut suorana ja yksinkertaisena, oli nyt mahdottomissa kiharoissa, joista osa oli vaaleansinisen nauhan avulla koottu oikealle korvalliselle suureksi tukoksi.