»Jääkää sitten siihen, sir.»
Cynthian loukkaantuneesta äänestä hän huomasi olevansa epäkohtelias.
Katuvaisena hän oli silmänräpäyksessä Cynthian vieressä.
»Luvallanne, mistress, lähden kanssanne. Minä olen ikävystyttävä ihminen ja tänään en ymmärrä itseäni ensinkään. Olen niin alakuloinen, että pelkäsin olevani ikävystyttävä seuralainen. Mutta jos siedätte minua, teen parhaani ollakseni mielenkiintoinen.»
»Ei millään muotoa», vastasi Cynthia kylmästi, »Minä en välitä ikävästä seurasta.»
Hän meni menojaan.
Sir Crispin jäi seisomaan paikalleen ja huokasi mitä epäritarillisimmin kiitollisuudesta. Sitten hän nauroi hiljaa itsekseen, naurua, joka oli katkeran surullinen.
»Pyhän Yrjön kautta!» mutisi hän, »se vielä puuttui!»
Hän istahti uudelleen puunrungolle miettimään ja toteamaan, että hän, tunteeton sotapukari, joka oli tullut Marleigh'n linnaan sellaiselle asialle kuin oli tullut, oli ajatellessaan tehtäväänsä tulossa pehmeäksi kuin vaha vain tyttöletukan vuoksi, joka aikoi tehdä hänestä leikkikalun itselleen. Hänen mieleensä juolahti jo lähteä pakoon, unohtaa kärsimänsä vääryydet ja heittää vannomansa kosto suorittamatta. Kiroten hän keskeytti ajatuksensa.
»Jumaliste, olenko minä parraton nulikka», kysyi hän itseltään. »Olenko uudelleen tullut seitsentoistavuotiaaksi, jonka pari kauniita silmiä saa unohtamaan kaiken muun?» Sitten hän lausui hartaasti: »Kunpa taivas olisi sallinut minun jäädä jäykistyneenä Worcesterin taistelutanterelle.»
Hän nousi äkkiä ja lähti kulkemaan umpimähkään, kunnes hän samassa eräässä tien käänteessä osui suoraan Cynthian eteen. Tyttö nauroi.