Sir Oliver pidätti henkeänsä. »Mitä sanottekaan? Surmasitteko Lionelin?»
»Luulen surmanneeni», kuului tyyni vastaus. »Joka tapauksessa pistin pari jalkaa terästä hänen lävitsensä. Se tapahtui taistelun tuoksinassa englantilaisten hyökätessä kaleeriimme; master Lionel oli etujoukossa — siinä olisin kaikkein vähimmin odottanut hänet näkeväni.»
Syntyi pitkä vaitiolo. Vihdoin sir Oliver virkkoi hiljaa:
»Hän sai teiltä epäilemättä vain sen, mitä oli tullut etsimään. Olette oikeassa, master Leigh; etujoukossa olisi kaikkein vähimmin voinut odottaa hänet näkevänsä, ellei hän tullut tahallaan etsimään terästä välttääkseen köyden. Epäilemättä parasta niin. Jumala suokoon hänelle levon!»
»Uskotteko Jumalaan?» kysyi syntinen laivuri pelokkaasti.
»He ottivat teidät varmaan siitä syystä», jatkoi sir Oliver ikäänkuin itsekseen. »He eivät liene tietäneet, mitä hän oikeastaan ansaitsi, pitivät häntä pyhimyksenä ja marttyyrinä, päättivät kostaa teille ja kiskoivat teidät tänne siinä tarkoituksessa.» Hän huokasi. »Niinpä niin, master Leigh, uskon aivan varmaan, että te, tietäen itsenne konnaksi, olette ikänne kaiken varustaneet kaulaanne köydensilmukkaa varten, joten tämä ei tule teille minkäänlaisena yllätyksenä.»
Laivuri käännähti kärsimättömästi ja huokasi. »Hyvä Jumala, kuinka päätäni pakottaa!» valitti hän.
»Kyllä siihen keinon keksivät», lohdutti sir Oliver. »Ja tulettepa heilumaan paremmassa seurassa kuin ansaitsette, sillä minutkin hirtetään aamun valjettua. Te olette ansainnut sen aivan samoin kuin minä, master Leigh. Säälin kuitenkin teitä — säälin, että teidän täytyy kärsiä, vaikka en ollut niin tarkoittanut.»
Master Leigh kuului nielaisevan ja oli vaiti vähän aikaa.
Sitten hän toisti kysymyksensä. »Uskotteko Jumalaan, sir Oliver?»