Kreivitär kyyrötti nojatuolissaan tukien kyynärpäitään polviinsa. Hänen tummat silmänsä tuijottivat uunin roihuviin liekkeihin. Tuokion kuluttua hän sanoi:
"Bellarion!"
Ei vastausta. Hän kääntyi. Tuoli, jossa nuorukainen oli istunut, oli tyhjä. Huoneessa ei ollut kreivitärtä lukuunottamatta ketään. Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
"Hupsu on poikakin. Sokea hupsu."
Oli päivällisaika kun Facino ja Bellarion palasivat. Pöytä oli katettu ja palvelijat odottivat.
"Syötyäsi", sanoi Facino vaimolleen, "voit valmistautua lähtöön.
Palaamme Milanoon vielä tänään."
"Tänään." Kreivittären ääni oli vihainen. "Ah, sinä tahdot vain kiusata minua, osoittaa olevasi isäntä…"
Facinon kohotettu käsi vaiensi hänet. Kreivi otti esille pergamenttiasiakirjan ja lähetti pois palvelijat. Senjälkeen kertoi hän puolisolleen saamistaan uutisista.
Milanosta oli todellakin saapunut levottomuutta herättäviä viestejä. Estorre Visconti, Bernabon äpäräpoika, oli yhdessä Giovanni Carlon, Bernabon pojanpojan kanssa pannut toimeen mellakoita ghibellinien nimessä. Äskettäin järjestetyn ryöstöretken yhteydessä oli Estorre poltattanut koko Ticino-portin luona olevan korttelin. Kaupunkilaiset olivat tämänjohdosta uhanneet kapinalla, ja tilanne oli ylen huolestuttava. Kaiken huipuksi oli Ottone Buonterzo armeijoineen lähtenyt valloitusretkelle Milanoa kohti.
"Tiedot olen saanut Gabriellolta, joka pyytää minua heti palaamaan ja ottamaan ohjakset käsiini herttuan pelastamiseksi."