Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta — yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet. Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.
Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.
Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää, että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan elämäkertakirjoituksesta.
Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta, toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi täydellisempään kuvaukseen.
Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.
Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen, että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.
"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa, on syntiä jopa ylenmäärin".
Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota hän aina kernaimmin käytti.
"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"
"Entä perkele?" uteli apotti.