Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.
Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja nosti metelin.
"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa ja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen huitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi talonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.
Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka Lorenzacciota pidättämään.
Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa, peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta. Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"
"Kiirettä!" kertasi Bellarion.
Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen, selittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä vastaan…
"Joudu nyt, lapsi", huohotti nainen. "Pian, ennenkuin kaikki on myöhäistä."
Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi hän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski hänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä ei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä äkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset tyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin. Joukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen taas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista joutuisi kiinni.
Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta. Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.