"Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon ja
siunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanne
ja palvelijanne
Bellarion."
Kolmas kirja.
I luku.
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ BELLARION.
Eräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn peittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä olevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä hänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.
Vahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi hänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta sihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään pikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli ollut Facino Canesta erossa.
Kokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri hallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan Ferraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava ylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä tempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi ja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse asiassa supistui kovin mitättömäksi.
Bellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen "Valkoisen koiran komppania", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi mieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa, että Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen aihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon, jopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän taisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan, että juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli Bellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut Firenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli noussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.
Niinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä syytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi silloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän voinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.