Filippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen katsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa. Bellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo aikaisemmin.
"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä", letkautti nuori kondottieri.
"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte.
Teillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa."
"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna, ole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?"
Kreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. "Jopas hän nyt on kohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi."
"Muuten hän olisi sokea", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa hetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.
Kreivitär katsoi maahan.
"Bellarion sanoi", huomautti nuori Gian Giacomo, "että tämä on todellinen ruhtinaitten peli."
"Hän tarkoittaa", opetti Filippo, "että se paljastaa heille katkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta hallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse merkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika."
"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle", lisäsi
Bellarion, "keksi muuan filosofi tämän pelin."