Bellarion nousi mustalla karhuntaljalla peitetyltä leposohvalta ja sulki kauniisti kuvitetun "Satiirien" jäljennöksen, jonka oli saanut lahjaksi Filippo Marialta. Hän viittasi pertuskamiestä poistumaan. Venegono oli pahanilmanlintu ja pahaa ennusti hänen kasvojenilmeensä nytkin.
"Huonoja uutisia, herra kreivi."
"Olette johdonmukainen", vastasi Bellarion. "Se on suuri hyve."
Venegono tuijotti häntä pitkään. "Antakaahan minulle juotavaa", pyysi hän "Taivas! Olen ratsastanut lepäämättä Paviasta asti. Caravaggiossa vain vaihdoin hevosta."
"Paviasta?" huudahti Bellarion. Hänen äänensävynsä muuttui. Kuitenkin riensi hän avittamaan vierastaan. Keskelle majaa nostetulla nelinurkkaisella pöydällä oli viinihaarikka ja muutamia kauniita maljoja. Bellarion täytti niistä yhden voimakkaalla, punaisella Valtelline-viinillä ja Venegono joi pitkin siemauksin. "Niin, olen johdonmukainen. Samoin on tuo helvetinsikiö Gian Maria."
Hän heittäytyi pehmustettuun kenttätuoliin ja laski maljan pöydälle.
Bellarion nyökkäsi ja istuutui sohvalleen.
"Mitä kuuluu Paviasta?"
"Ei mitään. Sieltä nimittäin. Ratsastin sinne varoittaakseni Facinoa, mutta mieshän on sairaana. Hän ei pysty mihinkään, vaikka tahtoisikin, ja senvuoksi tulin tänne." Kumartuen eteenpäin ja vetäen henkeään syvään ilmoitti hän asiansa: "Della Torre on Gian Marian kutsumana palannut Milanoon."
Bellarion vartosi, mutta toinen ei jatkanut. "Hyvä. Eikö muuta?"
"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan? Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"