Nauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen tanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti pitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.
Ruhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.
"Tulkaa", äänsi hän ja riensi itse edeltä.
Pengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja asteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.
"Nyt, herraseni", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, "voitte selittää, miksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne."
Bellarion vastasi säveästi: "Markiisi Theodore uskoo, että todellakin olen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään täälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta Biandraten kreivin pojalta."
"Valehtelitte siis kun sanoitte olevanne…"
"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta pääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe."
"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin…" Neito vapisi suuttumuksesta. "Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija — lähetetty pääni menoksi."
"Tuskinpa vain. Siinä tapauksessa te ette nyt olisi täällä."