"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja vaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?"
"Ah, kyllä. Olitte tosiaan enemmän kuin lähetti. Mutta mikä?"
"Palvelijanne, madonna", vastasi nuorukainen yksinkertaisesti.
"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö niin?"
"Olette kovin katkera."
"Todellako?" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki kasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. "Kenties olette niin ihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena."
Bellarion huokasi. "Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te kuitenkaan uskotte." Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.
"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista.
Mitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi…"
"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut, vaarantamatta henkeänne." Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle salaliittolaisten nimet.
Hän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa ilmaisevan huudahduksen.