"Hän ei voi taata teitä täällä", intti Barbaresco. "Kuka voi todistaa, että olette se, joksi itseänne väitätte?"
Bellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti henkeä pidätellen.
"Vaaditte minua todistamaan, että olen Facino Canen kasvatti?"
"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi lyhempi, kukonpoika", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.
Tässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen, ennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino ilmaantuisi…
"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku teistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino jätti luostarin hoiviin."
"Nimeä?" kiljui Casella. "Onko se mikään todistus?"
"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla osaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa vaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää sitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta."
Mutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies huomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli parempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen. Tuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet niin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan huomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.
He ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää Bellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat hänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen haltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita, ja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta kapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei liioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta häntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua seuraavana yönä.