Olin toivonut saavani virua joitakuita päiviä vankilassa, ennenkuin minut vietäisiin oikeuteen; sillä välin olisi kenties Castelrouxin onnistunut löytää ne henkilöt, jotka voisivat todistaa, kuka olin. Voitte senvuoksi jossakin määrin käsittää säikähdystäni, kun minut kutsuttiin tuomarieni eteen seuraavana päivänä ennen puoltapäivää.
Vankilasta vietiin minut oikeussaliin kahleissa kuten tavallinen varas — sillä lain mukaan oli sellaisen henkilön, jota syytettiin samasta rikoksesta kuin minua, kannettava tämä häväistys. Noin parinsadan askeleen päässä oikeussalin portailta näin tungoksesta äkkiä kasvot, jotka saivat minut pysähtymään hämmästyneenä. Se tuotti minulle töytäyksen selkään erään vartijani keihään nupista.
»Mikä teitä nyt vaivaa?» karjaisi mies ärtyneesti. »Eteenpäin, monsieur le traitre!»
Lähdin liikkeelle, tuskin huomaten vartijan raakuutta; katseeni oli yhäti kiintynyt noihin kasvoihin — Roxalannen kalpeihin, surkeihin kasvoihin. Hymyilin hänelle lohduttavasti ja rohkaisevasti, mutta minun hymyillessänikin näytti hänen piirteittensä kauhistunut ilme käyvän voimakkaammaksi. Kun sitten astelin edelleen, katosi hän näkyvistäni, ja minä jäin arvailemaan, mitkä syyt olivat tuoneet hänet uudelleen Toulouseen. Toivoiko hän voivansa jossakin määrin korjata aiheuttamaansa pahaa? Voi, lapsi-rukka! Jos hän toivoi sellaista, niin pahasti pelkäsin hänen surkeasti pettyvän.
Kuulustelu tapahtui salaisesti sinetinvartijan johdolla; hän oli laiha, kuihtunut mies, joka oli yhtä homehtuneen ja kuivan näköinen kuin pergamentit, joiden keskellä hän oli viettänyt elämänsä. Hänen apunaan oli kuusi tuomaria, ja hänen oikealla puolellaan istui kuninkaan käskynhaltija, herra de Chatellerault, jonka mustelmainen ulkomuoto oli osoittamassa, että me olimme kohdanneet toisemme vasta eilen.
Kun minulta oli tiedusteltu nimeäni ja asuinpaikkaani, herätin jonkun verran hämminkiä vastaamalla rohkeasti: »Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»
Puheenjohtaja — se on sinetinvartija — katsahti kysyvästi
Chatelleraultiin. Mutta kreivi vain hymyili ja osoitti sormellaan
jotakin kirjoitettua paperia, joka oli levitettynä pöydällä.
Puheenjohtaja nyökkäsi.
»Herra René de Lesperon», hän lausui, »kenties ei tuomioistuin voi ratkaista, onko lausuntonne tahallinen yritys harhauttaa tai tehdä tyhjiksi oikeuden päämäärät vai oletteko te valitettavan mielisairauden uhri, mikä saattaisi olla seurauksena joko haavastanne tai Jumalan lähettämänä rangaistuksena petoksestanne. Mutta tuomioistuin toivoo teidän käsittävän, että sillä on varmat tiedot siitä, ken olette.»
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana muut tuomarit nyökäyttelivät päätään, filosofisesti hyväksyen puheenjohtajansa sanat. Minä puolestani pysyin vaiti, oivaltaen kuinka turhaa minun olisi edelleen panna vastalausettani ja odottaen seuraavaa kysymystä.
»Teidät vangitsi, monsieur, Lavédanin linnassa kaksi päivää takaperin rakuunajoukkue, jota johti kapteeni de Castelroux. Onko asia niin?»