Sen kuultuaan hän lakkasi heti ponnistelemasta ja tuntui olevan sylissäni hervottomana, ja avuttomana.
»Tiedättekö, monsieur?» hän kysyi, »tiedättekö, että juuri minä kavalsin teidät?»
»Kyllä», vastasin suoraan.
»Ja voitte antaa sen anteeksi? Minä aiheutan kuolemanne, ettekä te moiti minua! Oi, monsieur, se tappaa minut!»
»St, lapsi! Ymmärrän sen», vastasin, silittäen hänen ruskeata tukkaansa.
»Ette aivan, monsieur. Rakastin teitä niin, monsieur, ettette voi aavistaakaan, kuinka kärsin sinä aamuna, jolloin neiti de Marsac tuli Lavédaniin.
— Aluksi se oli vain tuskaa ajatellessani, että menettäisin teidät, että te katoaisitte elämästäni, etten enää teitä näkisi — teitä, jonka olin laskenut niin lähelle sydäntäni.
— Nimitin sinä aamuna itseäni pikku hupakoksi, kun olin uneksinut, että te muka piditte minusta. Turhamaisuuteni, ajattelin, oli narrannut minut haaveilemaan, että käytöksenne minua kohtaan oli rakastavan hellää. Olin katkeroitunut itseäni kohtaan ja kärsin — oi, niin kovasti! Kun sitten myöhemmin olin ruusutarhassa, tulitte te luokseni.
— Muistattehan, kuinka otitte minut kiinni ja osoititte, ettei yksin turhamaisuus ollut johtanut minua harhaan. Olitte pettänyt minua, arvelin. Silläkin hetkellä luulin teidän pettävän minua. Te kohtelitte minua kevytmielisesti ettekä välittänyt mitään kärsimyksistäni, kunhan minusta vain oli teille hiukan huvia lyhentämään joutenolon yksitoikkoisuutta oleskellessanne meillä.»
»Roxalanne — oma Roxalanne-parkani!» mutisin.