— Minun naapurini valtiotieteilijä ei voi kirjoittaa riviäkään, jos huoneen lämpö on 22° alapuolella. Arkin mittainen kirjoitelma maksaa hänelle neljännessylen puita. Käy kalliiksi olla tiedemiehenä tässä maassa.
— Onko olemassa toista niin kelvotonta kuin pohjoinen lakeus talvella.
Harmaa maa, harmaa taivas, märät jalat ja paleltunut nenä.
— Sitä sinä et ymmärrä, sanoi Beve, ja hänen tummaan katseeseensa tuli epätavallinen, kiivas välke. Et ymmärrä luontoa, eikä kukaan muukaan teistä.
— Häh, ukkoseni, Quiding kuohahti. Kun minä luoviskelen kesäpurressani luotojen lomitse ja aurinko ja tuuli toimittavat tehtävänsä liikoja panematta, silloin kun näkisit silmäni pälyvän. Minut tenhoaa niin moni uusi mainio väri, että uhmaan sillä esteetikkojakin. Minä päästän niin monta huokausta, ah! ja ihmeellistä! että ahkerin saksalainen turisti tuntisi ohitseen ajetuksi.
— Luonto on sinusta vain ruumiin ja silmän mukavuutta, ei muuta. Luonto on sinusta vain pilattujen hermojen suuri lepokoti. Kirja on sinusta parempi kuin puu ja ihminen parempi kuin kivi.
— Rinnastus on sangen rohkea.
— Oh, en jaksa enää kuulla teidän puhettanne ihmisistä, lahjakkuudesta, kirjoista, henkisistä asioista. On toki olemassa jotakin suurempaa ja ennen kaikkea niin paljon hiljaisempaa. Tämä mielipide- ja aatevilinä, joka huutaa ja hämmentyy, nämä sadattuhannet ajatukset, jotka pöyhkeilevät itsestään, tämä silvottu ihmishenki, joka tyhmän ylimielisenä siroittelee ympärilleen pienet tuloksensa, mitä on kaikki tämä jonkin hiljaisen kiven rinnalla, joka makaa tiellä ja jonka nostan käteeni. Se kertoo minulle mykkänä syvempiä totuuksia kuin kaikki teidän kirjanne yhteensä. Minä tunnen sen painavan kädessäni, ja minua värisyttää salaperäinen voima. Minä tunnen, miten se tahtoo takaisin maahan, mistä se on tullut; se on sen ainoa omistama tahtomus, mutta se on voimakas ja sitä se ei menetä koskaan. Se kätkee itseensä ikuisesti tämän kuolemattoman voiman, se on mitättömyydessään osallinen siitä mahtavasta laista, joka johdattaa maailmojen ratoja. Minä katselen sitä; se on palanen graniittia, joka kivettyi miljoonia vuosia ennen ajanlaskuamme. Minä näen alkuvuoren kohoavan merestä, vuoren, johon Ruotsi syntyi metsineen ja peltoineen. Se on rosoinen; näen jäätikköjen rannattoman massan liikkuvan kohti etelää, murtavan kallioita ja kantavan paasia ja kiviä mahtavassa selässään. Se on sileänä; kuulen meren aaltojen pauhaavan rantoja vastaan, yksitoikkoisesti laulaen hiovan kovaa graniittia, tunti tunnilta, tuhannet vuodet. Minä lasken sen takaisin tielle; näen uudisraivaajan rastivan polkuja puhki aarniometsien yhteiskunnasta yhteiskuntaan ja siroittavan somerta teille, että niistä tulisi vahvoja jälkeentulevien matkata. Siinä hiukan siitä, mitä kivi minulle kertoo, ja te puhutte jonkin ihmisraukan kirjaraukasta, joka tuli kirjakauppaan eilen ja sai eräässä lehdessä osakseen kiitosta eräältä herralta. Et, Quiding, sinä ymmärrä luontoa.
— Mutta paras ystävä, se mitä sinä sanot, on tullut esiin juuri inhimillisen ajattelun avulla, ja sinä tunnet sen niistä kirjoista, joita halveksit.
— Tarkoitukseni ei ollut synnyttää keskustelua. Minä aion noudattaa kiveni viisasta esimerkkiä ja olla vaiti.
— Haaveksija, mumisi Quiding happamesti piippunsa sytyttäen. Mutta kaikki tunsivat hämärästi ammottavan tyhjyyden itsessään ja ympärillään. Miksi raatelivat he aivojansa ajatuksilla ja mietteillä, päähänpistoilla ja mietiskelyillä? Miksi he kamppailivat päivät pitkät ja yöt pitkät probleemeja vastaan, jotka eivät koskaan ratkenneet, arvoituksia vastaan, jotka uupuivat vastausta? Miksi tämä kaikki henkinen tuhlaus, miksi iloksi, miksi hyödyksi?