— Olen halveksinut teitä ne kaksi vuotta, jotka olen teidät tuntenut, vastasi hän. Voitteko lainata minulle kaksikymmentä kruunua ilman takaisinmaksuvelvollisuutta.
— Jos annan ne teille, ette koskaan anna minulle anteeksi. Mutta mistä tämä viha?
— Oho, älä käy pöyhkeäksi, niin merkillinen et ole. En minä tiedä miksi. Sinä iljetät minua, siinä kaikki. Minulla oli kerran hieno, kiiltävä, sileälehtinen ruukkukasvi, minä heitin roskan pihalle, se oli jotakin samantapaista. Mitä minä teen hienoilla ruukkukasveilla? Ne kasaavat sitä paitsi syöpäläisiä, kuta hienompia ovat, sitä enemmän ne kasaavat. Sen sanoo tilastotiede, tieteitten tiede. Sinä katselet minua uteliaana, sinä haluat saada otteen minusta. No niin, miksei? Saat tietää, saat tarpeeksesi, saat nokkia kylläiseksi itsesi sieluani, kuuntele, tässä minä olen.
Jacob kamaltui, mutta tuon toisen sienet tarttuivat hänen takkiinsa ja hengityksestä valuivat sanat koskena villin kuumeisesti.
— Minä olen teologi, katsos sinä, tuollainen, jonka tehtävänä on kääntää sydämet siihen, mikä on oikeata. Se sopii, hä? Moraali ja uskonto, nehän ovat laitoksia, joista kunniallinen mies häpeämättä voi elätellä itseään. Minä tunnen moraalin, nääs sinä, minä tiedän, mihin se päättyy ja mistä se toinen alkaa. Minä saarnaan sitä vielä, niin että ämmät halvaantuvat. Luuletko, että minä kutsumuksesta tulen papiksi? Minä pappina, siitä täytyy pirunkin tukan syyhytä. En, kerran oli minullakin tehtävä, luulin, että minulla oli se. Minä olin kreikkalainen koulussa, minä olin kreikkalainen sydämessäni. Muototäydellinen kreikkalainen, hä.
Muodottomin oli mies hän Ilioon saapunehista, väärä- ja ontuvajalkana kulki, ja rintaansa hartiat ryhäiset raskaina painoi, ja haivenet harvat ylinnä varjoivat vihdoin suipoksi päättyvän päänsä.
Homeros minun sieluni varasti, siitä pitäen olen ollut sitä ilman. — Sitten tulin tänne kalvavaan nälkään. Minä viskauduin kirjoihin käsiksi äkäisenä kuin susi. Luin ja yskin ja luin ja näljin, ne olivat ihania öitä. Lamppu humisi ja Ilias lauloi, ja pimeys hautoi ympärilläni. Maapallo pyöri, pyöri tyhmyydessään, mutta minun kammiossani ikuisuus hehkui kuin kiintotähti. Niin, sitä et sinä ymmärrä. Olin niin kukkuroillani, purin itsestäni osan eräälle professorille, ja hän pani muistiin kirjaimen vihreään kirjaan. Tieteellisiä lahjoja, hän sanoi, jatka ja kirjoita jotakin. Pääni kiehui, siellä ei ollut enää tilaa, kirjoittaa kai siis täytyy. Tulin kotiini, kreikkalaiseni seisoivat hyllyllä odottaen, esiin veitsi, nyt teidät pistetään. Sitten aloin poimiskella lauseenosia Odysseuksen ruumiista, tiedä, minusta tuntui, että ruumis jo alkoi haista. Hiljaa, sinä uppiniskainen paholainen, sanoin, sillä hän liikahteli vielä hiukan. Niin kaivelin häntä, otin sen mitä luulin otettavaksi, ja lopun heitin sivuun. Hän makasi siinä nenä pystyssä ja naureli ontosti, mutta minä keräsin palasia hänestä paperilleni. Tämä on tiedettä, sanoin itselleni ja nauroin ruumiinryöstäjän naurua, niin että tapetit kalpenivat. Minä ryöstän sinua kolme tai neljä vuotta, ja minun kalloni koristetaan laakeriseppeleellä. Pari kuukautta kului, mutta sitten sain oksennuskohtauksia. Lienen liian kunniallinen tähän, päättelin, lienen liian herkkä sielultani. Muutin huoneestani enkä sietänyt enää sen ummehtunutta ilmaa. Myin kirjat, täytyyhän joskus syödä, vaihteen vuoksi.
Sitten minusta tuli pappi, silloinhan ainakin penkoo sellaista, jota ei pidä varsin pyhänä; se tuntuu vähemmän vastenmieliseltä. Mutta näetkös, sinunlaisesi, jotka kuljeskelevat ja hymyilevät ja ovat tyytyväisiä murhaajan ammattiin, helvettiin saatte te mennä. Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maailma on täynnä hänen ihanuuttansa ja minä myös.
Hän seisoi kadulla itkien, niin että selkä nytkähteli. Sitten heitti hän Jacobiin uhkaavan katseen ja kääntyi hänestä. Hänen päänsä oli vajonnut syvään hartioitten väliin, ja kyttyrä törrötti kuin hautakumpu, kun hän hoipersi tiehensä.