USKOLLISUUS.
Jacob huomasi oltuaan sellaisen seurassa, jonka kanssa hän mielellään puhui, kalvavan levottomuuden, tunteen niinkuin hän olisi tehnyt uskollisuudenrikoksen työtä kohtaan. Hän koetti karkottaa sen kuvitelmana, se tuli alituisesti takaisin. Ennen olivat keskustelut toverien kanssa olleet hänelle voiman ja tiedon lähteinä, nyt hänestä tuntui siltä kuin jokainen keskustelu varastaisi häneltä palasen sitä, mitä hän enimmän tarvitsi, itseluottamusta, uskoa tehtäväänsä.
Eräänä päivänä Mathiesen, uskonnonhistorioitsija sai Jacobin kadulla käsiinsä. Tavoilleen uskollisena Mathiesen raahasi hänet kotiinsa melkein väkivallalla, hänen täytyi joka ilta saada keskustella jonkun kanssa itsestään. Itsenäisistä lahjoistansa ja tutkijanvakavuudestansa huolimatta oli hänessä tarve antaa ihmisten alinomaa kuulla älyllisistä uroteoistansa. Tämä jättiläismäinen, vaalea, uljas mies oli avomielinen kuin lapsi ja kerskuva kuin kippari. Hänen päivänsä oli puurtavan rajua herkeämätöntä ajatustyötä aamusta 8:sta iltaan 8:aan. Mutta sen jälkeen hänen täytyi pakista, pakista; hän pulikoi suurin kömpelöin liikkein omissa tieteellisissä keksinnöissänsä, ja toisen toisensa jälkeen täytyi jokaisen, jonka hän tunsi, hiljaa ihailla hänen taideaistiansa. Hän tuntui jostakusta ehkä narrimaiselta, hän oli kyllin vahva kestääkseen sen; mutta lopulta kuitenkin täytyi ennen kaikkea ihailla hänen kestävyyttänsä ja hänen neroansa. Hänen kehunsa oli niin ylenmääräistä, että se tuntui miellyttävältä. Hän oli niin primitiivinen ja niin karkeasyinen, että hänen pahat tapansa kävivät kunnioitusta herättäviksi.
Hän oli parhaillansa syventyneenä tutkimaan uskonnollisen hurmostilan merkitystä inhimilliselle kulttuurielämälle. Hän kietaisi Jacobin ajatusmaailmansa pyörrevirtaan. Vastustaminen, huomautus, niin, kysymyskin oli kielletty, hän ei sietänyt edes toisen ajatusjuoksua, ei hänen ääntänsä, hänen hengitystänsä. Aluksi vastahakoisenakin täytyi hänen kuuntelijansa lopuksi joko antautua armoille tai sitten karata. Jacob pysähtyi sen mahtavan mielikuvituksen lumoamana, joka hehkui tuon puhkuavan, ilmehtivän jättiläisen sanatulvassa. Yhdestä ainoasta inhimillisen kärsimyksen ahjosta Mathiesenin taikavapa, joka muistutti eniten piiskaa, leimututti kulttuurin lukemattomat kypenet. Tanssi syntyi okkultisista orgioista, musiikki, sen kaksoissisar, saatteli sitä. Runotaide artikuloitui käsittämättömistä loitsukaavoista, draama oli kivettynyttä uskonnollista mielipuolisuutta, maalaustaide siistiskeli ylihehkutetun taikauskon jäännöksiä. Mathiesen vannoi, kuvitteli, sähisi, kehui ja räiskyi. Mutta äkkiä katkesi vyöry, Mathiesen antoi ymmärtää, että hän oli selvä tästä illasta, ja Jacob katosi.
Kotiin palatessa tuntui Jacobista siltä kuin hänet olisi riisuttu, kuin häneltä olisi ryöstetty kaikki omaisuus ja hänet sitten potkaisten viskattu pihalle. Hän näki oman tieteellisen työnsä odottavan pöydällänsä. Hänestä se tuntui vieraalta, niin etäiseltä, mielenkiinnottomalta. Niiden mahtavien ongelmien rinnalla, jotka äsken olivat myllertäneet hänen aivojansa, mitä merkitsikään tuo pieni puolivalmis tutkimus, jolla hän koetti huvittaa itseänsä. Haluttomana hän katseli papereitansa, sen moneen kertaan pureksittuja lauseita, hänen vaivaisen älynsä kiihkeimmän jännityksen tulosta. Hän tahtoi heittää kaiken pesään, vapautua, alkaa uuden elämän, tarkoituksellisen, arvokkaan. Hän ei ollut kyllin impulsiivinen tehdäkseen tuhotyön, mutta kesti päiviä ennenkuin hän tuli takaisin.
Niinä päivinä hänelle kirkastui se vaatimus, jonka hänen tieteellinen työnsä hänelle asetti: eristäydy maailmasta. Se oli kaikelle mustasukkainen ja vaati hänen sydämensä kokonaan. Ja se mustasukkaisuus oli oikeutettua. Sillä hän rakasti ihmishengen rajattomia ajatus-, tehtävä-, pyrkimysaarteita, ja kun hän kohtasi ne, tunsi hän oman työnsä arvon mitättömyyden. Hänen uskonsa horjui, hänen luottamuksensa siihen, mille hän oli vihkinyt nuoruusvuotensa. Hän ymmärsi, että hänen täytyi henkisesti köyhtyä voidakseen pitää kiinni tieteestänsä ja ehkä joskus siitä rikastuakseen. Hänelle selkeni, että tiedemiehet, jotka pisimmälle olivat sitä alallansa kehittäneet, useasti olivat inhimillisesti lahjattomimmat. He eivät tienneet mitään maailman hyvästä, he elivät siinä omatekoisessa, silmäkaihteisessa uskossa, että he ja heidän tekonsa olivat maailmankaikkeuden keskuksessa. He olivat onnellisia osaamattaan mitata työnsä arvoa, sillä he halveksivat kaikkea ulkopuolista mittaavaa kokemusta, ja siksi se heistä oli niin verrattoman hyvää. Hän uskoi, että monet heistä ehkä kerran nuoruudessaan olivat olleet kuin hän, vastaanottavaisia, janoavia, hurmautuneita, mutta että heidän oli täytynyt uhrata ihmisyytensä voidakseen viimeistää työnsä.
Vaatiko myös hänen työnsä tämän uhrin? Täytyikö hänen ummistaa korvansa, sokaista itsensä, koteloida itsensä kelvatakseen kutsumuksellensa. Hänen vapaudenjanoinen mielensä uneksi maista, jotka olivat näköpiirin toisella puolella. Mutta rautakäsi tarttui siihen ja puristi sen yhteen ainoaan ahtaaseen todellisuuden nurkkaukseen. Maailma huusi hänelle: olen avoinna sinulle, ojenna vapaat siipesi, laskeudu vuorille ja mittaa lakeudet nuorella katseellasi. Mutta hänen työnsä imeytyi kiinni häneen ja kuiskasi käheästi: nöyrry, tunne siivettömyytesi; jos sinä jätät minut, et ole, kuinka etsitkään, koskaan löytävä tietä takaisin.
OMATUNTO.
Jacob syöksyi huoneestaan kuin piston saaneena, hänen täytyi päästä ulos, hänen täytyi puhua jonkun kanssa unohtaakseen itsensä. Hän oli uurtanut ja puurtanut, puurtanut ja uurtanut, aivot tuntuivat päässä sorakasalta.
Hän tapasi Quidingin työstä, levollisena, varmana, terveenä kuten aina. Quidingissä oli jotain skoonelaista, josta hän ei pitänyt. Tuo alinomainen tasapaino, tuo raudanterveys, tuo rehevä piippusuinen itseluottamus, se haavoitti häntä. Kuinka hän saisi tuon valtavan painon levottomaksi itsestään, epävarmaksi, tuliseksi, onnettomaksi, onnelliseksi kuin hän itse.