— Näen sinusta, että sinussa on taasen sitä sielunelämää, Quiding mumisi Jacobin istuutuessa. Taistele sitä vastaan, veli. On olemassa paljon muuta välttämättömämpää.
— Ainakin olemassa mukavampaa. Kyynillistä tuo sinunlainen alituinen työkykyisyytesi.
— Siitä et mitään tiedä, veljeni. Meidän velvollisuutemme on pysyttäytyä terveinä hermoilta ja ajatuksilta, muuten tulee työstämme sen seitsemää.
— En kelpaa, olet oikeassa, Jacob purskahti. En voi enempää, en jaksa. Minussa jokin seuloo ja kalvaa rikki kaiken minkä teen. Saanko olla suora, tahdotko kuulla?
— Jos voin, autan sinua, veli.
— Sinähän, Quiding, olet itse sanonut, että tiedemiehen taito on pääasiallisesti horjumaton rehellisyys.
— Ja olla sittenkin menehtymättä, niin.
— Olen itse päässyt selville sen lauseen totuudesta. Sehän on ainoa periaate, jolle kestävää voi rakentaa. Vilpitön aihetta kohtaan, ainesta kohtaan, nöyrä sen edessä. Täytyy itse ryömiä tieltä ja antaa salatun, hiljaisen totuuden päästä kuuluville ja puhua. Olemmehan vain jonkin päästäjiä, jonkin, joka jo on olemassa, oma itsensä, ja ainoana velvollisuutenamme on olla väärentämättä tuota nukkuvaa olentoa. Varovaisesti täytyy se paljastaa valoon ja antaa sen nousta toiseen elämäänsä. Jokainen lause, jonka kirjoitamme, asettaa kullekin vastuun: onko minun takanani todellisuus, totuus, vai olenko vain pelkkä koristus? Täytyy tuntea jokaisesta sanasta se paino, joka todistaa, että siinä on jaloa metallia, jonka koskaan lepäämätön tutkinta, omatunnonherkkyys, totuudenjano on sulattanut. Mutta, Quiding, minä tiedän itsestäni, että minä valehtelen jokaisen rivin, jonka kirjoitan, koko minun työni on pelkkien puolitotuuksien kudosta! En ole kyllin voimakas, kyllin terävä, kyllin läpitunkeva ollakseni kunniallinen, en kelpaa.
— Olet härkäpäinen kompromisseja kohtaan. Sitä ollaan sinun iässäsi.
— Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä kompromissi totuuden kanssa?