— Ei pidä ajatella ollenkaan, kun ajatustyötä on tehtävänä, mumisi Beve.
— Sen paradoksin mukaisesti et kai vaadi kauan elettäväksi.
— Tarkoitan vakavasti. En tunne aivojeni olemassaoloa, kun tutkimukset ovat puuhanani. Mutta jätetään tämä. Kuuletko, miten kahilisto humisee melkein puhtaasti d-duurissa, eikä mollissa, kuten runoilijat väittävät.
— Beve, minä tunnen koko koneiston, kun työskentelen.
— Nyt, kuuntele, heläyttää leivonen diss'in d-duuri-akordiin ja kuitenkin syntyy puhdasta harmoniaa. Sellaiseen on vain luonnolla lupa.
— Mutta eikö tiedemiehen ajatustoiminnan tule olla joka hetki täysin harkittua, olla tietoista, Beve?
— Luonto ottaa itselleen tosiaankin vapauksia; näetkö sinä nuo helakanpunaiset suokasvit tuolla tiilenpunaisten kukkien vieressä. Jos joku maalari esittelisi moisen väriyhtymän, se tuntuisi ehdottomasti barbaariselta; mutta luonnolla voi olla mitä kehittymättömin maku ja kuitenkin — —
— Ei, Beve, vastaa, miten menettelet pitääksesi tieteilysi aina terveenä?
— Sinä et siis tahdo päästää minua. Mitenkä menettelen? En tiedä. Torkun. Kuljen puolinukuksissa ja kuuntelen jotakin ilmassa laulavaa. Sitten se vaikenee, kaikki hiljenee. Ja tunnen, miten jokin sekasotkuinen ratkeilee hiljaisuudessa, miten se selviää. Nautin nähdessäni, miten yksinkertaiseksi kaikki käy, miten luonnolliseksi ja puhtaaksi. Silloin menen kotiin ja kokeilen, tutkin. Minä iskeydyn kiinni kuin koira, tunnen kuin himon saada aikaan järjestystä, tai pitäisikö minun nimittää sitä yhteydeksi. Niin, sitten joskus kai pääsen valmiiksi ja tunnen taas itseni vapaaksi. — Huomaatko, miten tuntehikas vene on ollessaan tuulen vietävänä; kun sitä soudetaan, on se kankea, mutta nyt se tottelee jok'ainoata pientäkin peräsimen napsausta.
— Mutta eikö silloin ole ilman suunnitelmaa ja tietoisuutta? Eikö se merkitse samaa kuin sattuman ja vaiston peräsimeen päästäminen eikä omasta päämäärästään tietoisen tahdon?