Miten toisin oli Jacobin ja hänen toveriensa laita yliopistokaupungissa. Päivä vieri ilman tapauksia ja vuosi ilman katastrofeja. Dramaattinen kohtalonhetki ei koittanut koskaan näille nuorukaisille, joiden elämykset olivat nimeltään: kirjat ja hypoteesit. Todellisuus ei saanut voimakasta otetta heihin eikä singonnut heitä koskaan asemaan, jossa päätös olisi merkinnyt joko elämää tai kuolemaa.
Kiivaat heittelyt ja odottamattomat vaihtelut eivät muovanneet heidän omalaatuisuuttansa, vaan kulutus, arkipäivien rannattoman sarjan ankara aivojen, sydämen ja hermojen kulutus. Kamarissa kirjan ääressä istuminen oli olemassaolon rauhantäyteinen muoto, mutta sellainen rauha piti vangittuna kasvavaa levottomuutta; se oli sitä rauhaa, joka vallitsee huoneessa, mihin jokin väkevästi eksspansiivinen voima on kukistettuna ja suljettuna.
Täällä asui näennäinen hiljaisuus ja veltto rauha, mutta sotilaan seikkailunhalu oli täällä, hänen sotakuntoinen voimansa, hänen uljuutensa, hänen sitkeytensä. Fyysillisen sotilaan ammatti tuntui joskus jopa juhlaleikiltä näistä nuorukaisista, joiden täytyi ilman terästäviä taistelutoitotuksia ja ilman eläviä vastustajia omistaa hänen urhoollinen mielensä.
Jacobista tuntui, että luonteen karaiseminen ja täydellistäminen täytyy olla inhimillisten yksilöitten päämääränä, ja että nämä toiminnan erilaiset tehtävät oli annettu tämän luonteenluomisen välikappaleiksi. Tieteellinen ammatti oli tuskallista karaisua, mutta se saattoi ehkä myöskin tuottaa puhtaan takeen.
Palavat kammiot olivat ahjoina. Tänään näytti Jacobista, kuin tutkijantehtäviä ei olisi jaettu nuorukaisille sitä varten, että probleemeista olisi saavutettu ennen kaikkea tieteellisiä voittoja, vaan eetillisiä voittoja nuorukaisille itselleen. Universumin äärettömään arvoitukseenhan olisi näiden nuorten tutkijain työ luonut vain häviävän mitättömyyden selvyyttä. Mutta monet heistä voimistuisivat, puhdistuisivat ja jalostuisivat kamppaillessaan saavuttaakseen tämän selvyyden, ja se ehkä oli peruspohjaltaan tutkijantyön suuri, ihanteellinen tarkoitus. Tieteellinen työ oli yhtämittaista kasvavaa koettelua, älyllisen maallista puhdistusta. Ja kokeet onnistuivat epätasaisesti. Vakaville se oli vaikein, he kärsivät eniten ja pääsivät taistelusta haavoittuneina, köyhinä, tyydyttämättöminä, mutta ikuisina sankareina. Kevytmieliset saavuttivat varhain ajallisia voittoja, heidät koristeltiin, ylennettiin arvoasteissa ja he poistuivat narreina taistelusta ja ijankaikkisuuteen.
Jacob nosti katseensa ystävien valaistuihin ikkunoihin, ja hänen sydämensä oli täynnänsä alakuloista varmuutta. Täällä he antoivat nuoruutensa vastikkeeksi ratkaistakseen kysymyksen, jonka sattuma oli viskannut heidän eteensä. He uskoivat varmasti siihen, että sen kysymyksen vastaus veisi kehitystä askeleen edemmäksi, eivätkä he anna perään ennenkuin työ on tehty. Mutta maailmanjärjestys tarkoitti ehkä hiukan muuta heistä; se ei varmaankaan kovin paljoa välittänyt niistä vaivaisista valonvälkähdyksistä, joita he luulivat löytäneensä. Suuri salaperäisyys on yhä edelleen kattava kaiken läpinäkemättömällä pimeydellään. Mutta heidän kammioittensa valot eivät kuitenkaan palaneet turhaan; tutkijantuli oli sytytetty heidän sielujensa vuoksi, se poltti pois kuonan ja karaisi heidät puhtaiksi ja voimakkaiksi.
Epäilyssä, alakuloisuudessa, itse tarkoituksettomuudessa piili siis kuitenkin tarkoitus; tyhjä köyhyys kätki itseensä aarteen. Palavat kammiot olivat olemassa luodakseen jotakin, joka oli enemmän kuin tieteelliset saavutukset — todellisia ihmisiä.
VESIAJOA.
Venhe liukui myötävirtaa, kaupungin kahleista hiljaa irtaantuneena.
Airot uivat vedessä, ja Beve ja Jacob lojuivat kumpikin penkillänsä.
— Minusta tuntuu siltä kuin olisin jättänyt aivoni tuonne, virkkoi
Jacob. Ne makaavat ja kytevät jossakin tuossa tukahduttavassa pesässä.
On vilpoista olla vapaana, on jumalaista olla niinkuin tavallinen
kuolevainen, joka ajattelee ilman aivoja.