Älyllinen kylmyys halusi puristaa kaiken häntä ympäröivän yhteen ainoaan pisteeseen, häneen itseensä; mutta hänen sydämensä lämpö tahtoi purkaa tämän pakkassolmun yhä väljemmäksi, väljemmäksi, tahtoi saada sen käsittämään yhä useampia olentoja. Tieteellinen ajattelu tahtoi tehdä minän, tämän atoomin maailmankaikkeudessa, keskipisteekseen. Maa, taivas ja ihmiskohtalot olivat vain ainesta, jonka hänen ajatuksensa oli saanut ravinnokseen. Kaikki oli olemassa ainoastaan hänessä ja häntä varten. Mutta sydän tahtoi sulattaa sellaisen minän ja antaa sen hävitä kaikkeuteen.
Hänen aivonsa olivat luodut hallitsemaan, ja sydän, jonka sen ankara kuri oli kukistanut, oli käpertynyt kokoon ja nukkui luolassaan. Mutta se ei nukkunut syvästi, kotivarpunen pystyi herättämään sen, herättämään sen levottomuuden, sen kaipuun, sen elämisen ja toimimisen vaatimuksen. Se oli itsekin lintu, joka oli harmaantunut häkissänsä ja joka väristen makasi vankilassaan siivet pahasti vahingoittuneina.
YÖ.
Hänen työnsä tuskin sieti enää päivänvaloa. Auringossa, tuossa taivaankannen pallonpyöreässä poliisissa, joka valvoi että ihmiset työskentelivät säännöllisesti, oli jotakin käytännöllistä ja elinvoimaista. Päivä oli kiirettä eikä tuolilla istumista ja mietiskelyä varten. Päivä oli olemassa toimitussihteereitä, lumenluojia ja pörssikeinottelijoita varten. Päivänvalo paistoi sisään hänen papereilleen ymmärtämättömin ja moitiskelevin ilmein ja tuomitsi mokoman joltisenkin tarkoituksettomaksi. Ja hänen pohjiaan myöten intellektuaalinen ongelmansa häpesi elämään kelpaamattomuuttaan. Mutta kivityömies räjähdytteli kalliota ja mursi paasia voimakkaalla kangellansa. Ja se oli työtä, johon aurinko tyytyväisenä paistoi. Ei, päivä oli vuosien vieriessä käynyt liian kovakouraiseksi hänen spekulatioilleen.
Mutta yö! Elämän tuhannet kiihkeät askareet tukehtuivat sen syliin. Hiljaisuudessa syntyi sen pimeältä pohjalta ajatus ajatuksen jälkeen. Ne selvenivät saaden yhä kirkkaamman, kirkkaamman loisteen. Nuo voimakkaat valopisteet näyttivät tosin olevan mitättömän pieniä. Mutta hän tiesi, että se oli näköhäiriö: kuhunkin noista varmuuden kiinteistä pisteistä saattoi mahtua maailma. Se kasvoi olennaiseksi, ainoaksi osaksi olevaisuutta, joka muuten oli vajonneena uneen ja horrokseen.
Tämä paksu maapallo lepäsi hänen jaloissaan ja kuorsasi, mutta hänen vapaa, kevyt henkensä humisi kuin näkymätön tuli öisessä avaruudessa. Hirvittävän pyöreä pallo, maa, lepäsi ja uneksi untansa auringonvalosta ja äänivärähdyksistä ja virkatoimista ja käyvistä koneista, mutta hänen henkensä kiiti äänetöntä pikamatkaansa mustien, vaikenevien taivaitten kautta. Hänestä tuntui, kuin ääretön yö olisi ympäröinyt kaksi, ainoastaan kaksi palavaa olentoa, jotka kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi tekivät matkaansa läpi avaruuden: hänen henkensä ja hänen työnsä.
III
PALAVAT KAMMIOT.
Linnankuja, Joenkatu, Islanninsilta! Waern, Somzelius, Lind! Kreikkalainen kuoro, Kantin kritiikki, muinaispohjoismaiset linnat, kaikki entisensä kaltaisena, kertaantuneena tuhannennen kerran. Valot, nuorukaiset, probleemit paloivat yhäti kammioissaan yhtä heltiämättömän, yhtä tasaisen, jäntevän, muuttumattoman voimakkaina. Jacobista tuntui siltä kuin aika olisi kytkettynä näillä kujilla, kuin elämä olisi pysähdytetty, kuin kaikki kehitys olisi ollut taottuna kiinni näissä ahtaissa, suljetuissa kammioissa.
Niillä ihmisillä, jotka Jacob oli kirjallisuuden avulla oppinut tuntemaan, oli ollut suuri hetkensä, joka oli uudistanut heidät tai sitten murskannut heidät. Ankara ristiriita teki heidän luonteensa vahvaksi tai tyhjäksi, heidän elämänsä sai suuntauksensa kriisistä, ratkaisusta.