Et tahdo seurata minua? Jää sitten ja muutu yhdeksi heistä. Luulin, että olit voimakkaampi, puhtaampi. Mutta minut näet viimeistä päivää täällä. Pois, pois täältä, olen jo kyllin kauan turmellut vapaata sieluani tässä iljettävässä rämeessä. Tänään olen saanut tarpeeksi voimaa rikkoakseni välini kaikkeen, linkoan halveksuntani vasten naamaa tälle pöhöttyneelle mustekalasukukunnalle, hiisi sen vieköön, ja matkustan niinkauan kuin veri vielä punaisena virtaa suonissani. Onkin jo kiire. Tässä mustenee jo, näetkö. Pistä reikä nyrkkiisi ja huomaat, että esiin pulpahtaa mustanharmaata hyyhmää, sellainen on pojan ihanan veren väri, näes.
Minä katselen nyt teitä, koko jaloa nuorisoa, katselen teitä ulkopuolelta. Te näytätte hienoilta, usko pois. Te istuskelette täällä kukin orrellanne ja kalvatte luuta terävillä, kiihkeillä, keltaisilla nakertajahampailla, hyi hitto kuinka vihloo korvia nähdessänikin vain. Se on työtä. Mutta se ei ole pahinta. Sitten seuraa hupi. Te luikertelette toistenne ympärillä, ympärillä, ympärillä, haistelette toinen toistanne ja syljeskelette ja sähisette ja päästätte pieniä ulvahduksia, mielihyvästä ja kiukusta. Sitten istutte hiljaa ja tirkistelette itsetyytyväisinä ja pahanjuonisesti; sitten heti kohta aloitatte tanssin uudelleen, toiseen suuntaan, ympäri, ympäri, ympäri.
Tiedät kyllä, olin niin tyytyväinen täällä, ennenkuin minua alettiin nuuskia. Tein hiljaa työtä, luulin sen sujuvan kykyihini nähden hyvin, aina kai työni sentään kelpaa johonkin, ajattelin. Ei minun pääni noussut korkealle massan yläpuolelle, huomasin sen kyllä kadulla tervehdyksistä. Nämä tervehtelyt, tiedät, ne olivat ensimmäinen suuri kärsimykseni tässä kaupungissa, ne olivat helvetin esikartanoa. Lähden ulos, iloisena, työintoisena ja vapaana, tapaan dosentti X-n, hän nyökäyttää lyhyesti katsomatta minua silmiin. Mitä nyt olen tehnyt, olenko niin vajavamittainen, ettei minulle voi nyökäyttää, tai niin merkillinen, että uumotaan kilpailijaa. Noiden kirottujen tervehdysten vuoksi hiipii minuun mielipaha, se kasvaa joksikin merkitseväksi, joksikin ratkaisevaksi elämässäni. Menisinkö hänen luoksensa ja vaatisinko häneltä selitystä, tai löisinkö hänet kuoliaaksi kun ensi kerran tapaamme. Miksi en saa olla työpäivänäni rauhassa, mikä oikeus hänellä on tervehtiä pirstaleiksi minun elämänhaluni, työvoimani. Sinusta tämä on lapsellista. Olkoon, että olen lapsellinen, minä toivon pysyvänikin sellaisena, jos herkkyyttä, kunniantuntoa, ylpeyttä nimitetään lapsellisuudeksi. Ja kenpä ei olisi iloinen, ylpeä, naiivi ja pahaa epäilemätön tullessaan tänne? Me olemme nuorukaisia, me olemme arkatuntoisia, innostuvia, haavoittuvia, ja yksin puhvelihärät ovat vuotamatta verta.
Mutta katsos, ne tervehdykset ne ovat vain tuulahduksia siitä suuresta hirviöstä, joka makaa ja kiemurtelee yhteiskunnassa; joka pitää sitä kourissaan; joka vallitsee sitä. Tiedätkö sinä sen hirviöeläimen nimen, sen pedon, jota vastaan on toivotonta taistella ja jota sen vuoksi pakenen. Älynmittailu se on nimeltään, älä naura, se on vakavaa, Jacob, minulle se on enemmän kuin vakavaa, se voi olla minun tuhoni. Ne ottavat mieheltä aivot pääkopasta ulos, punnitsevat sitä likaisissa käsissään, katsovat sitä toisella silmällänsä, sanovat tyytyväisinä: ei se ollut mitään erikoisempaa, tuo, sitten heittävät ne sen menemään ja iskevät toiseen käsiksi. Minun aivojani on käännelty ylös alaisin, poimut on laskettu, kuoren paksuus on mitattu, niitä on poimittuja pideltyjä koeteltu ja laskettu. Tiedetään, mitä työni koskee, tiedetään, mitä työni tulevaisuudessa on koskeva. Tiedetään mitä uneksin voivani tehdä ja mihin tulevaisuudessa kykenen. Minun koneistoni jännitys on laskettu, sen kokoomus, sen puutteet, sen kykenemismahdollisuudet. Jos luon jotakin, mikä ei ole heidän laskelmiensa mukaista, sanovat he: humpuukia. Jos saan aikaan vähemmän, kuin heidän suunnitelmansa olettavat, sanovat he: laiskuri. Ja jos minun työni tulos todellakin vastaa heidän lukujansa, sanovat he: hyvä. Jacob, en ole voinut viime aikoina kohottaa kättäkään työhön, kuulen heidän 'hyvänsä' viheltävän korvissani, olen sairas, sairas. He ovat kiertäneet minut verkkoihinsa, joka liike, joka yritys on ennustettu, ja minä revin, minun täytyy repiä riekaleiksi se verkko, etten lamautuisi. Minä olin liiaksi herkkä, liiaksi heikko, mutta kai minullakin on oikeus elää, minullakin oikeus tehdä työtä, sitä jota rakastan, tehdä työtä rauhassa, hiljaisuudessa. Ja vaikka siitä sitten ei tulisikaan mitään erikoisen merkillistä, niin anna sen armeliaisuuden nimessä toki olla sitä mitä se on. Älä, älä lohduta minua, minä pelastaudun ennen kuin on liian myöhäistä, jollei jo ole, ja minä olen aina muisteleva teitä täällä koko vapaan luonteeni matalamielisen, pikkumaisen, halpamaisen halveksunnalla.
Hän hävisi huoneesta, harmaana kuin purkautunut pilvi. Jacob vapisi rajujen lauseitten jäljiltä, aivan kuin ne olisivat olleet hänen rinnastansa revittyjä. Ja niin ne olivatkin; hän tunsi samaa inhoa siinä piirissä, josta Hegen pakeni, maailmassa, jota hän itsekin oli osallisena loihtimassa esiin. Hänen omat unettomat yönsä olivat tanssineet villiä noidantanssia hänen edessänsä. Ja hän tunsi, että se mikä hänet pelasti kulkemasta Hegenin tietä, oli kuitenkin ollut hänen pyrkimyksensä vuosien vieriessä saada tuo halveksittu puhvelihärän parkittu nahka. Ei hän ajatellut heikkoa ystäväänsä vahvempana hymyillen. Hän näki hänen hienon, valoisan, haavoittuvan sielunsa välkkyvän verisinä repaleina edessänsä ja hän muisteli kaivaten ensimmäisten nuorukaisvuosiensa arkaa ylpeyttä ja leijuvaa, ohutta unelmaa.
SYDÄN.
Jacob löysi porttinsa ulkopuolelta siipirikon varpusen. Hän ei ollut mikään eläinten ystävä ja kaikkein vähiten varpusten; hän nosti linnun kuitenkin ylös ja vei huoneeseensa. Hän hoiteli sitä parhaimpansa mukaan, ja parin tunnin kuluttua oli lintu terve ja tuli yksiksensä toimeen.
Se lensi ulos ikkunasta ja jätti Jacobin painostavaan levottomuuteen. Jacob tunsi linnunruumiin pehmeän lämmön ympärillänsä ilmassa, kädessänsä, rinnassansa; hän ei pystynyt pakottamaan itseänsä teroittamaan ajatuksiansa eikä iskeytymään työhön. Puuha oli ollut hänelle liian epätavallista; tässä huoneessa, jossa hän oli alituisesti ollut älyllisten probleemien kimpussa, hän oli tuhlannut tunteja korjaillakseen yhtä lintupahaa.
Tuntui siltä kuin nämä tunnit olisivat vapauttaneet hänet jostakin, joka hänen tähän asti oli onnistunut pidättää piilossa. Pieni, kurja olento oli kärsinyt hänen kädessänsä ja hänen oli onnistunut vapauttaa se kärsimyksistä! Hänen työnsä odotti pöydällä hänen edessänsä, mutta se ei häntä miellyttänyt. Se lepäsi siinä ajatushienouksineen, varmoine johtopäätöksineen, kirkkaan järkevänä. Mutta hänessä liikkuivat toiset voimat, jotka hän melkein oli unohtanut nimittää nimeltään, mutta joiden nimet hän tiesi: hellyys, avuliaisuus, hyvyys.
Ne pysyivät syvälle jäädytettyinä, nämä voimat, tieteellisessä toiminnassa. Jos tutkijantyö voisi tehdä hyvää, voisi luoda todellista iloa jollekin elävälle sielulle, kuinka suurella hellyydellä, kuinka suurella lämmöllä siihen tarttuisikaan. Mutta tiede sen oman itsensä vuoksi. Totuus sen oman itsensä vuoksi. Älköön ainoakaan asiaankuulumaton vaikutin saako hievahduttaa tätä kovaa, korkeata lakia. Totuudenetsinnän tie on suora, ja on yhdentekevää reunustavatko sitä ruusut vai ohdakkeet, kasvaako onni vai ahdistus sinne, missä se kulkee.