Jos sinä julkaiset vaivasi hedelmän aidon totuuden hedelmänä, olet sinä rikollinen; sillä vain puolihyvää, puoliaitoa on kaikki, jota sinä kykenet luomaan; mutta sinun täytyy luoda se, jos olet uskollinen, ja sinun täytyy surmata se, ettet sinä häpäisisi pyhää nimeä sillä, mikä on vain puolinaista. Niin vaatii hän sinua luomaan yhä uudestaan ja hävittämään yhä uudestaan. Jos sinä uuvut luomasta, olet sinä kadottanut pyrkimyksesi totuuteen; jos sinä uuvut hävittämästä, olet sinä omistanut epätäydellisen totuuden, puolitotuuden, toisin sanoen valheen.
Tuo valhe se kiusaa sinua alituisesti asettumaan rauhaan ja nauttimaan voitoista, tieteellisestä maineesta, kunniapaikoista, rikkaudesta. Se pyytää sinulta ainoastaan tyytyväisyyden itseesi, tyytyväisyyden työhösi, ja kaiken se suo sinulle.
Sen hirmuisin ase on helvetinkone, joka aikoinaan keksittiin: painokone. Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen on rikos. Painattaessasi leimaat sinä epätäydellisen täydellisyyden leimalla, tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä. Käsikirjoitus on kartta, johon ajattelijan on piirrettävä totuutta kohti kulkemansa tie, ettei hänen muistinsa kadottaisi sitä. Kirja on petosta, jolla hän esittää tiensä saavutettuna määränpäänä. Kirjoitettu sana on nöyrää epäilyä, painettu on kerskuvaa tyytyväisyyttä. Jo tässä kohden eroaa vilpitön etsijä vilpillisestä: hän kammoaa painokonetta, hän pelkää sitä, hän ei suo milloinkaan sille henkensä rampaa tuotetta, ettei näkisi sitä sen kidasta heittyvänä samanlaisten raajarikkojen sekasortoisen joukon rykelmässä mahtavin, kuin jumalanpoikain elein.
Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty Jumalalle. Et sinä ole nähnyt hänen alituisilla kainostelemattomilla julistuksilla koettavan saada ihmiskuntaa vakuutetuksi suhteestansa Jumalaan: kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt. Hänen taistelunsa kamppaillaan hänen sisässään, eivätkä ne kuulu. Mutta hänellä on ehkä rakas ystävä tai rakastettu poika, ehkä hän tuolloin tällöin avaa sydämensä. Siiloin tunkeutuu etsijän elämänkipinä hedelmöittävänä toisen henkeen, ja hänen elämänsä vihkiytyy jumalalliseen tuskaan.
Sellainen on minun uskoni, ja sen mukaan minä koetan elää. Ulkopuolelta minä kuulen sen samean virran kohinan, jota te kutsutte elämäksi: painomusteen tympäisevän virran kohinan, josta tuhansien hukkuvat äänet koettavat voittaa toistensa kirkunan. Mutta täällä, siinä hiljaisuudessa, jota te ehkä kutsutte kuolemaksi, muokkaan minä mykkiä rukouksiani rukoustakuulemattomalle, kaikkivaltiaalle ja ikuiselle Jumalalleni. —
Hän vaikeni, mutta hänen lempeä, tumma äänensä väreili yhä Jacobin rinnassa. Se ei ollut kuoleman ääni, mutta se oli kuitenkin tuoltapuolen elämän, tuoltapuolen todellisuuden. Se vaati Jacobin uhraamaan maallisen, jotta hän täydellisesti voisi seurata tieteellistä kutsumusta. Se sanoi hänelle, että todellisuus, johon hän sentään tunsi pohjiaan myöten kuuluvansa, rienasi hänen tutkijantahtoansa. Se vaati häntä valitsemaan joko köyhän, mutta puhtaan elämän totuuden palveluksessa tai pirstotun, omantunnontuskan ja nautintojen, itsensähalveksumisen ja ilon täyteisen.
Aamunkajo ruskotti jo palavan punaisena ja kultaisena. Jacob avasi ikkunan. Alla lepäsi hänen kurja, halveksittava, rakas kaupunkinsa, aamu-usvassa väristen. Ja etäältä kaukaa kuuli hän joen, joen. — Se lauloi maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta.
KUMMITUS.
Hegen sukeltautui Jacobin huoneeseen niinkuin ukkospilvinen iltapäivä. Jokin naapuri-ikkuna lengotti avoinna ja paukutti kehyksiään vastaan, niin että lasit helisivät. Hegenin silmät leimusivat ja hänen poskensa hehkuivat. Hän tuli Jacobin luo, tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä hurjasti.
— Pakene täältä, sanoi hän, älä jää kauemmaksi tähän saastutettuun luolaan. Sinä myrkytyt. Sinä tulet kalpeaksi, tyhmäksi ja ilkeäksi täällä. Seuraa minua, pelasta itsesi. Hetki vielä täällä ja olet kiinni, näivettynyt, kidutettu, liotettu. Opi vihaamaan tätä kaupunkia. Se on sen arvoinen. Ei, se on tuskin kunniallisen miehen vihan arvoinen. Etkö tunne, että ne juovat sinun vertasi, pitkin putkin, sitten ne maiskauttelevat kieltänsä ja sanovat: sangen hyvää, hiukan lisää hapaketta ja se olisi erinomaista. Ah, tämä verenimijäsukupolvi, minä inhoan, inhoan sitä.