Seura oli varomattomasti päästänyt Imperfektumiin erään muukalaisen, nuoren pääkaupunkilaisen historian neron. Beve oli yrittänyt paeta, hän tunsi eriskummaista vastenmielisyyttä neroja kohtaan, mutta Quiding ja Jacob olivat pidättäneet hänet huomauttaen, että kysymyksessähän oli vain jokin neropatti pääkaupungista.
Anstrin astui seuran jäseneksi; hänellä oli tosiaankin häpeämättömän korkea otsa; hänen suunsa oli tiukkaan puristunut kuten maailmanmiehen.
— Ja täällä te elätte idylliänne, hän tervehti. On somaa tavata meidän aikanamme maapallolta paikkanen, jossa elämä on pysähdyksissä.
Quiding otti puolustaakseen:
— Senkin imartelija! Me emme uskottele itseämme pitämään tätä elämänä.
Meillä on se mielikuva, että olemme vain joitakin museoesineitä.
Anstrin nappasi kuin pieni ahven:
— Lause on sattuvampi kuin luulettekaan. Jo ensi silmäys, jonka loin koko teidän täkäläiseen yhteiskuntaanne, sanoi minulle, että tämä on mielenkiintoinen jäännös menneiltä ajoilta, pieni harvinaisuus siinä suuressa, kuolleessa museossa, minkä koko meidän henkinen kulttuurimme muodostaa.
— Teidän mielestänne siis emme ainoastaan me tässä kaupungissa ole kunnianarvoisia muumioita, teidän mielestänne me jaamme kunnian koko ihmiskunnan kanssa.
— Suunnilleen, te vain olette kuolleempia kuin muut. Oikeastaan on olemassa vain kourallinen ihmisiä, jotka elävät, ja he ovat jo aikoja sitten kuolleet.
— Keitä tarkoitatte?